Eilen hän huomasi että seinästä irtoaa maali

Nyt sinä luet itse, 

seurustelet kuolleiden hahmojen kanssa,

uneksittujen ja leijuvien, puoliksi aavistettujen

ja näkymättömien ihmisten kanssa,

mikäli he ovat ihmisiä? Ovatko he?

Etkö näe, miten hauras todellisuus on, 

kuin muuri, kuin pato, joka voi yhtäkkiä murtua,

niin että unohduksen valtaisat vedet syöksyvät alas 

ja tuhoavat kaiken tiellään, 

kylät ja kaupungit, laaksot ja vuoret,

hetket, jotka ovat niin syviä ja tummia 

että ne ajelehtivat ohi ja unohtuvat, 

niin kuin kaikki

ennemmin tai myöhemmin unohtuu.

En enää kestä tätä helvetillistä särkyä. En voinut nukkua viime yönä lainkaan, aivan kuin säärtäni olisi pistelty kuumilla neuloilla. Mutta ehkä tästä sitkeästä laskimotulehduksesta on ollut jotain hyötyäkin? Laihduttaminen ei tunnu enää niin tärkeältä, haluaisin vain olla fyysisesti terve - henkisesti se on tuskin koskaan täysin mahdollista. Syytän kurjasta elämästäni huonoja geenejä.

Toisaalta häpeän saamattomuuttani ja täydellistä itsekurin puutettani. "Jouluun mennessä haluan painaa ehdottomasti 50kg." No, tässä sitä ollaan, yhtä lihavana kuin aina ennenkin (kiitos suklaiden ja yösyömisen). Lantioni on valehtelematta kuin venäläisellä maatuskalla ja reiteni alkavat muistuttaa leveydeltään aina vain enemmän Kalifornian kuuluisia punapuita. Näin tiivistettynä: koko vartaloni on ongelma isolla O:lla.

Syömisen jälkeinen ahdistus on alkanut korvautua yhä useammin kylmällä välinpitämättömyydellä. Onko sillä todellakin jotain merkitystä, syönkö kaksi konvehtia vai samantien koko rasian? Enhän minä osaa ajatella asioita enää järjellä. Olisin kiitollinen, jos joku saisi minut vihdoin ja viimein motivoitumaan. Thinspiration-kuvat eivät siihen pysty. Ja juuri äsken taisin tulla väittäneeksi, ettei laihduttaminen ole minulle enää tärkeää. Huoh, pelkkiä ristiriitoja.

Kaikkien muodottomien, harmaiden ajatusteni keskellä minä edelleen rakastan - mutta hiljaisesti. En ole voinut (enkä voi) sanoa mitään ääneen; en nyt enkä koskaan. Satuttaisin vain itseäni.

Tears and fears and feeling proud
To say "I love you" right out loud

Dreams and schemes and circus crowds
I've looked at life that way 

Olen nuori ja naiivi ja minulla on tunteita

Joskus Harrietista oli mukava olla yksin.

Hän sytytteli valoja, pani television tai levysoittimen päälle,

soitti Päivän Rukoukseen tai soitteli pilasoittoja naapureille.

Hän söi jääkaapista mitä huvitti, kiipeili ylähyllyille

ja penkoi kaappeja, joita hänellä ei ollut lupa avata,

hän hyppi sohvalla kunnes jouset vingahtelivat,

kiskoi tyynyt lattialle ja rakensi linnoja ja pelastuslauttoja.

Joskus hän otti kaapista äidin vanhoja collegen aikaisia vaatteita.

Se oli vaarallista, Harrietin äiti oli hyvin tarkka näistä vaatteista,

vaikkei koskaan käyttänytkään niitä,

mutta Harriet oli hyvin huolellinen ja pani kaiken takaisin

juuri niin kuin se oli ollut, ja mikäli äiti huomasi jotain,

hän ei ainakaan maininnut siitä.

Olen alkanut nukkua päivisin ja valvoa öisin. Tunnit kuluvat ihmeellisessä sumussa - jossakin ikkunoiden takana on valkoinen maailma, jota en kohta enää edes muista. Vedän verhot kiinni, istun hämärässä huoneessa ja seuraan minuuttiviisaria. Katselen sivusilmällä tv:stä Pinocchiota. When you wish upon a star... Pötyä, eivät toiveet toteudu, eikä minun jalkani koskaan parane.

Tulehduskipulääkkeet loppuivat aikoja sitten, ja geelistä ei ole mitään apua. Ihmekös tuo, pakkausselosteessa kun lukee, että se on tarkoitettu pääasiassa nivelsärkyyn. Ei olisi pitänyt luottaa onnettomiin terveyskeskuslääkäreihin, jotka hädin tuskin erottavat jalkaa käsistä. Sininen möykky on ja pysyy, minkä lisäksi kipu ja turvotus ovat levinneet koko polveen. Äiti yrittää suostutella minua lähtemään keskussairaalaan, mutta en halua. Pelkään tarkempia tutkimuksia ja sitä, mitä niissä voisi selvitä. Äidin mielestä saan syyttää itseäni, jos jalkani joudutaan pian amputoimaan. Eikä se ole aivan tuulesta temmattua, sillä luin äskettäin miehestä, joka oli lähes samanlaisessa tilanteessa. Jos hän olisi lähtenyt lääkäriin vähänkin myöhemmin, hän olisi menettänyt jalkansa. Ei kovin rohkaisevaa.

Yritin eilen kävellä hieman pihassa, mutta jalkani ei suostunut liikkumaan juuri mihinkään suuntaan. Jouduin laahaamaan sitä perässäni, ja kesti kauan, ennen kuin pääsin takaisin sisälle. Pelkään sitä, etten voi enää koskaan hölkätä tai juosta kuten ennen. Pelkään myös mennä illalla nukkumaan, sillä heräilen yön aikana yhtenään joko kovaan särkyyn tai siihen, kun jääkylmä jalkani hipaisee vasenta säärtäni. Oikeassa jalkaterässä ei taida enää kiertää veri - ainakaan kunnolla. Pelkään, että tämän liikkumattomuuden seurauksena myös toiseen sääreeni tulee laskimotukos. Pelkäänpelkäänpelkään. En ole vielä milloinkaan tuntenut itseäni näin avuttomaksi.

Olen pahoillani siitä, jos pilaan aina päivänne näillä masentavilla kirjoituksillani. Hei, en ole vielä kuollut, vaikka ehkä kuulostan (ja näytänkin) siltä! Minulla ei ole mitään positiivista kerrottavaa tai en vain osaa sitä löytää. Täytyy myöntää, että tämä joulu on ollut ankein kaikista - en ole päässyt kävelemään lumisessa metsässä tai edes katselemaan tähtiä. Vihdoinkin on kunnon talvi, mutta silloin minä en tietenkään ole kunnossa. Alan jo kyllästyä katselemaan piirrettyjä, lukemaan kirjoja ja penkomaan äidin korulippaita. ("Taas sinä veit kauneimmat korvakoruni, etkä edes kysynyt lupaa!") Tilasin aikani kuluksi vaatteita ja huomasin liian myöhään, ettei minulla ole edes rahaa maksaa niitä. Jos en ehdi kuolla tämän jalan takia, niin viimeistään silloin, kun lasku saapuu postissa.

En tiedä, onko laihduttamisella enää suurtakaan merkitystä tämän kaaoksen keskellä, mutta yritän saada painoni entisiin lukemiin viimeistään seuraavalla viikolla. Syömiseni ovat olleet loman alusta asti pilvissä, kun taas kulutukseni on pysynyt olosuhteiden vuoksi nollassa. Tätä menoa minulla on ennen pitkää kaikki sairaudet A:sta Ö:hön.

Sinä soitit pianoa ja lauloit, keitit kahvit pariisilaisittain

Davi pysähtyy kesken tanssinsa, on hiljaa,

on kuin hän liikkuisi pimeydessä.

Hän on peilikuva ja todellisuus yhdessä,

edessään kuollut sadunkertoja, jolle hän on tanssinut.

Jos sadunkertoja nyt näkisi Davin, hän ymmärtäisi,

jakaisi hänen salaisuutensa,

kaikki muodonmuutokset liikkeestä hiljaisuuteen.

  

Ulkona on kaunis talvi, mutta minä vain istun sisällä. Haluaisin niin paljon käydä pitkällä lenkillä, nauttia pakkasesta ja putoilevista lumihiutaleista. Olen viikon ajan katsellut Disneyn piirrettyjä, lukenut Dickensiä, näperrellyt helminauhoja ja kuunnellut Joni Mitchelliä. Rakastan hänen täydellistä ääntään, joka on saanut iän myötä uutta syvyyttä. Erityisesti Both Sides, Now saa minut lähes poikkeuksetta itkemään.

Minulla ei ole tällä hetkellä oikein mitään kirjoitettavaa - sellaista, joka ehkä kiinnostaisikin jotakuta. Painostani en halua kertoa mitään, sillä tämän liikkumattomuuden ja suklaan syömisen vuoksi se ei ole aivan niissä lukemissa, kuin ehkä voisi toivoa. Viime aikoina en ole ajatellut juuri lainkaan ruokaa, kaloreita tai laihduttamista ylipäätään. En osaa sanoa, onko se sitten hyvä vai huono asia.

Nyt voisin katsoa pitkästä aikaa Loistavan tulevaisuuden. Kyseinen versio Dickensin romaanista ei ole kylläkään mikään mestariteos, mutta Gwyneth Paltrow on upea Estellana. Se riittää.

Koskaan hän ei tanssinut

Pienen merenneidon hentoihin jalkoihin pisteli,

ikään kuin niitä olisi veitsillä viileskelty,

mutta hän ei sitä tuntenut;

tuskallisemmin viileskeli hänen sydämessään.

Hän tiesi, että hän nyt viimeistä iltaa näkee hänet,

jonka tähden hän on heittänyt omaisensa ja kotinsa,

luopunut kauniista äänestään ja joka päivä

kärsinyt äärettömiä tuskia,

joista prinssillä ei ole ollut aavistustakaan.

Tämä on viimeinen yö, jolloin hän näkee

syvän meren ja tähtitaivaan; 

hänen edessään on ikuinen yö,

yö ilman ajatuksia ja ilman unelmia;

hänellä ei ole sielua eikä hän voi sitä saada.

Kävin eilen uudelleen lääkärissä ja hän totesi heti, että minun laskimoni on tukkeutunut oikeasta säärestä. Sain tulehduskipulääkkeet ja geelin, jonka pitäisi edistää paranemista. Tukos saattaa kuitenkin lähteä nousemaan ylöspäin kohti keuhkoja ja sydäntä. Siinä tapauksessa koko jalkani sidotaan. Lääkärin mukaan laskimoni läpät vaurioituvat hoidosta huolimatta, minkä vuoksi tulpan ja säärihaavan saamisen riski kasvaa myöhemmin. Lisäksi tämä suoni jää kovettuneeksi ja kohtaan voi mahdollisesti syntyä suonikohju.

Kolme viikkoa ehdotonta liikuntakieltoa.

Koko joululomani on pilalla.

En tiedä, kannattaisiko minun olla koulussa enää tämän viikon aikana. En haluaisi ottaa mitään riskejä, mutta toisaalta poissaoloja on kertynyt jo aivan liikaa. Jäisin myös mahdottomasti jälkeen, ja kirjoituksetkin ovat melko pian loman jälkeen. Ahdistaa. En jaksaisi enää ajatella. En ole ollut vielä koskaan näin loppu henkisesti.

Äiti: Sinun pohkeesikin näyttää olevan koko lailla turvonnut. 

Minä: Ei, ei se ole turvonnut. Se on totta puhuen kapeampi kuin tuo vasen.

Olen kaiken lisäksi lihava. Minun on vähennettävä jälleen syömisiäni - enhän voi edes liikkua lähes kuukauteen.

Sound the bugle now, tell them I don't care
There's not a road I know that leads to anywhere
Without a light, I fear that I will stumble in the dark
Lay right down and decide not to go on

Kiitos anonyymi, kommenttisi oli kaunis. ♥

Vielä olen hengissä, en aio kuolla Pariisissa

Lumisunnuntait, ne ovat täynnä teräviä tummia varjoja,

jotka kohoavat talojen välistä.

Kaupunki on autio, ja kuolleet kulkevat siellä 

aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Silmiä heillä ei ole, 

he eivät näe muuta kuin pimeää.

Koko kaupunki levittäytyy kattoon.

Keskellä suljettua silmää Davi näkee pienen punaisen pisteen,

joka juoksee oikealta ulos. 

Davi pysäyttää sen, sitä ympäröi tummansininen rengas.

Se leijuu taivaanholvissa, tähti. Taivaanholvi!

Ehdin tuskin täyttää kahtakymmentä vuotta, jos sairastelen yhtenään tällä tavoin.

  

Eilinen päivä oli kamala.

Oikea sääreni on ollut jo viikon oudon kipeä ja hieman turvonnut, mutta eilen oireet alkoivat yllättäen pahentua. Jalkaan ilmestyi selvärajainen punainen alue, joka laajeni vähitellen. Koko polvitaive turposi, enkä pystynyt enää kunnolla kävelemään. En olisi halunnut lähteä terveyskeskukseen, päivystys oli kaukana, ja minä näytin aivan hirveältä. Äidin mielestä jalassani oli selvästi alkava ruusu, minkä vuoksi ei kannattaisi jäädä odottelemaan yön yli. Verenmyrkytyksen vaara ja mitä näitä nyt on. Isä soitti taksin, ennen kuin ehdin tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen. Viisitoista minuuttia aikaa saada itkusta turvonneet silmät jotenkin peittoon, vaihtaa vaatteet ja pakata tavaroita mukaan, jos joutuisin lähtemään suoraan keskussairaalaan. Sain tietenkin paniikkikohtauksen, hyperventiloin, itkin ja olin oksentaa.

Taksikuski katsoi surkeaa olemustani ja kysyi, että onko joku paha flunssa iskenyt. Minä en pystynyt puhumaan, isä istui vieressäni ja sanoi, että kyse on jostakin vakavammasta. Matkan aikana lämpöni alkoi nousta ja huono olo senkuin paheni. Tunsin itseni pikkulapseksi, minua pelotti ja olisin äkkiä halunnut nojata isän olkapäähän. Mutta hän keskittyi puhumaan kuskin kanssa politiikasta, sodista ja siitä, kuinka Suomi on nykyään täynnä somaleja. Minun päätäni alkoi särkeä.

Terveyskeskuksessa oli paikalla vain tumpelo sairaanhoitaja ja yrmeä keikkalääkäri, joka ei jaksanut paneutua koko tapaukseen. Hän katsoi vain nopeasti jalkaani, eikä sanonut juuri mitään. Minulta otettiin verikokeet ja varmuuden vuoksi sydänfilmi, sillä rintaani puristaa nykyään niin usein. Jalassani on todennäköisesti laskimotulehdus (tai alkava ruusu), mutta varmuutta ei vielä ole. Sain viikonlopuksi antibiootit ja huomenna joudun käymään uudelleen lääkärillä. Suvussani taitavat kulkea kaikki mahdolliset sairaudet (myös laskimoiden heikkous), joten en ihmettele enää mitään.

Näin jälkeenpäin minua hävettää eilinen käytökseni. Yritin hillitä itseni viimeiseen asti, mutta lopulta itkin vielä vieraidenkin nähden. Ei se ainoastaan pelosta johtunut. Sopersin säälittävästi, kuinka väsynyt olen, väsynyt jatkuviin sairauksiin, väsynyt tähän kaikkeen. Silmäni ovat nyt aivan turvoksissa, näen hädin tuskin edes sitä, mitä kirjoitan.

(Blogini ulkoasu vaihtui jälleen, mutta nyt viimeisen kerran. Tämä saakoon jäädä.)

Näen sinut sulavan lumen valossa

Davi seisoi oveaan vasten painautuneena, kääntyi ja

vastasi tytön tervehdykseen.

Hän oli niin kaunis, että Davi vain katsoi ja katsoi, 

niin kuin ei saisi koskaan kyllikseen.

Sydän pysähtyi, pelosta, onnesta?

Pystyikö hän erottamaan toisistaan niitä kahta,

tai tuntojaan ylipäätään.

Heidän välillään oli jotain sanomatonta,

jo ennen kuin he olivat mitään sanoneet.

Siltä hänestä tuntui. 

Ja tähän tunteeseen liittyi vaikutelma valosta.

Pitäisi tehdä läksyt.

Käydä lenkillä.

Suunnitella vastaustekstiä.

Lukea matikan uusintakoetta varten.

Syödä oikein. (Myöhäistä)

Mutta kaikki tämä tuntuu lähes mahdottomalta, sillä puolenpäivän jälkeen en ole pystynyt ajattelemaan.

Minä olen leijunut. 

Pilvissä.

Sinun silmistäsi maailma heijastuu takaisin täytenä

Davi herää siihen, että näkee itsensä unessa.

Hän makaa käppyrässä kuin siili, kuin osteri, 

kuin itseensä sulkeutunut huone,

kädet ja jalat toisiinsa kietoutuneina.

Palasia koulun laskukokeista kieppuu ilmassa.

Hän ei ymmärrä mitään.

Hän on yhtä tyhjä kuin katu, jossa tuuli käy. 

Olen lukenut ja lukenut. En koulukirjoja, en historiaa, biologiaa tai englantia, kuten olisi ehkä pitänyt. En ole kirjoittanut esseetä enkä äidinkielen vastaustekstiä. En ole halunnut edes ajatella sitä uusintakoetta, joka on seuraavan viikon perjantaina.

Sen sijaan olen kolunnut huoneeni läpi, avannut suuret ja pienet laatikot, etsinyt helmiä. Olen ihastunut mustiin, valkoisiin ja vaaleanpunaisiin helmiin, joiden pinta on kauniin sileä ja kiiltävä. Aion tehdä niistä erilaisia koruja joululomalla, kun aikaa on enemmän. Olen heittänyt pois hopeiset ketjut, ristit, pääkallot ja piikkipannat - miten olen voinut joskus pitää niistä? Siinä tosin menivät kaikki korut, jotka omistin. Päätin pyytää äidiltä vanhoja helminauhoja, joita hän ei enää tarvitse. Oikeastaan minun olisi pitänyt antaa hänelle jotakin, sillä hänellä oli tänään syntymäpäivä. Minulla oli vain surkea (taittunut) kortti, jonka päälle olin vielä sattunut vahingossa istumaan.

Olen lukenut Lapsuutta ja rakastunut Bo Carpelanin tapaan kirjoittaa. Olen kärsinyt alemmuuskompleksista ja miettinyt, miksei minullakin voisi olla taitoa saada sanat elämään - värittää niillä kuin maalaten. Haluaisin päästä eroon päähäni juurtuneesta kirjalijan unelmasta, jotten satuttaisi itseäni enempää. Tunnen sekä iloa että kateutta lukiessani Carpelania. Hänen kirjojensa sivuilla on valot, varjot, elämä ja kaikki.

Ja minusta on tullut lapsi taas.

Nuoruus on sitä, että kantaa kainalossaan Schopenhaueria, jota ei lue

 

"Me emme mielellämme myönnä sitä,

mutta hallinnan menettäminen on ajatus, 
joka enemmän kuin mikään muu  
kiehtoo meidänlaisiamme hillittyjä ihmisiä", Julian sanoi.

"Kaikki todella sivistyneet kansat 
- niin antiikin kuin nykyajankin - 
ovat sivistäneet itsensä tukahduttamalla 
tarkoituksellisesti vanhan, animaalisen minän.

Olemmeko me tässä huoneessa kovinkaan erilaisia  
kuin kreikkalaiset ja roomalaiset?

Ajatuksiamme hallitsevat velvollisuus, hurskaus, 
uskollisuus, uhrautuminen.

Kaikki ne asiat, jotka nykyihmisestä ovat niin hyytäviä." 

En ymmärrä, minkä vuoksi minua väsyttää nykyään aivan tolkuttomasti. Jos en olisi joutunut viettämään tätä päivää Studia-messuilla (joissa ei ollut muuta hyvää kuin ilmainen krääsä), olisin todennäköisesti nukkunut onnellisesti 24 tuntia putkeen. Itse asiassa on olemassa enää vain kaksi asiaa, joiden tähden olisin valmis kömpimään hetkeksi pois peiton alta: kirjat ja elokuvat. Haluaisin vaikuttaa edes hieman pirteämmältä ja sanoa, että tuohon jokseenkin suppeaan luetteloon lukeutuisi vielä lenkkeily, mutta turha kai tässä on valehdella. Liikunta on mystisesti kadonnut elämästäni.

Olisi enemmän kuin mukavaa, jos osaisin kirjoittaa joskus hivenen positiivisemmin. Joskus ala-asteella eräs ystäväni sanoi, että muistutan luonteeltani aivan I-haata (no, miksen ulkoisestikin), ja luulenpa hänen olleen varsin oikeassa. Toivottavasti en tätä menoa karkoita sentään kaikkia lukijoitani.

Siitä puheen ollen, en enää todellakaan tiedä, mitä ihmettä tekisin tämän blogini ulkoasun suhteen. Mikään ei tunnu riittävän tyylikkäältä, riittävän omalta. Olen vaihdellut värejä ja bannerin kuvaa ties kuinka monta kertaa, mutta ei kun ei. Enää en jaksa, joten tämä nykyinen kyhäelmä jääköön toistaiseksi.

Näin iloisena loppukevennyksenä: en yksinkertaisesti asuisi hetkeäkään tässä talossa, jos tilanne ei sitä vaatisi. Petyn päivä päivältä enemmän omiin vanhempiini, joiden kanssa ei voi keskustella mistään ilman turhauttavaa riitaa. Ymmärrystä ei kannata odottaa saavansa, ellei ole valmis sisäistämään ensin viittä kultaista totuutta:

1) Kristinusko on ainoa oikea uskonto. (Etenkin muslimit pitäisi eliminoida).

2) Ulkomaalaisiin ei saa luottaa; ei ainakaan tummaihoisiin. 

3) Kokoomus on ainoa puolue, jota tulee kannattaa. (Muuten olet kommunisti). 

4) Omista asioista ei saa puhua muille, niistä on ehdottomasti vaiettava. 

5) Minä olen kuulemma todellisuudessa hetero, mutta kuvittelen vain olevani jotakin muuta. 

Mutta kun katson sua, mä olen tyttö hiljainen

Joonatan sanoi minua Korpuksi. 

Hän oli sanonut sillä lailla siitä asti kun minä olin pieni, 

ja kun kerran kysyin häneltä mitä varten, niin hän sanoi,

että siksi kun hän pitää niin kovasti korpuista,

varsinkin semmoisista korpuista kuin minä.

Ihan totta, Joonatan piti minusta, ja se oli kummallista.

Sillä minähän olen aina ollut vain rumanpuoleinen

ja koko lailla tyhmä ja arka poika, 

ja minulla on väärät sääret ja kaikkea. 

Kysyin Joonatanilta kuinka hän voi pitää näin rumasta

ja tyhmästä kaverista, jolla on länkisääret ja kaikkea,

ja silloin hän sanoi:

-Jollet sinä olisi tuommoinen pieni ja kultainen vääräsäärinen kalpeanaama,

niin et sinä olisikaan minun oma Korppuni,

se Korppu josta minä niin pidän.

Viikonloppu meni syömisten suhteen aivan pilalle; vietin jääkaapilla aikaa todellakin enemmän, kuin olisi ollut tarpeen. Kaiken lisäksi innostuin syömään rasiallisen konvehteja, jotka oli ostettu joulua varten, hömhöm. Vihaan sitä, että kaikki viikolla nähty vaiva valuu aivan hukkaan lauantain ja sunnuntain aikana, kun en osaa hillitä itseäni sitten lainkaan. En halua edes kuvitella, millainen katastrofi joululomasta kehkeytyy. Jos yhtään tunnen itseäni, painan vuoden alussa luultavasti yli 60kg. Sehän vasta mahtavaa olisikin.

Minua ei voi kuvailla enää kuin vain kahdella adjektiivilla. Minä olen laiska. Ja hölmö. Saduissa kaikki on niin paljon helpompaa. Minä olen ruma, tyhmä, arka ja vääräsäärinen kalpeanaama. Mutta en kenenkään rakas Korppu. Niinhän se aina menee - tässä todellisuudessa. 

Anteeksi, ajatukseni harhailevat taas. Yritän kirjoittaa jotain järkevämpää vielä tämän viikon aikana. 

Ja kun lopulta kaadun, teen sen näyttävästi

Hän söi aluksi vain pienen palan kakkua ja tuumi huolestuneena:

-Kumpaan suuntaan? Kasvanko minä vai kutistun?

Hän pani kätensä päälaelleen tunteakseen 

mihin suuntaan se oli menossa,

mutta hämmästyi kovasti kun pituus pysyi samana.

Hyvänen aika, yleensähän se pysyikin kakunsyönnin jälkeen, 

mutta Liisa oli jo niin tottunut 

odottamaan kummallisia tapahtumia,

että tuntui ihan hassulta 

kun kaikki menikin tavallista rataansa.

Niinpä hän ryhtyi syömään kakkua,

ja söikin sen nopeasti loppuun. 

Kymmenen faktaa tästä päivästä:

1. Jouduin hakemaan jälleen kerran antibioottitipat silmääni varten

2. Vatsani oli aamusta asti turvoksissa

3. Oksetti ja pyörrytti

4. Rintaa puristi taas inhottavasti

5. Isäni oli jo menossa lähes tulkoon tappamaan opon & kumppanit  

   ("Minun tytölläni ei ole ongelmia!")

6. Lisäksi hän syytti minua siitä, että tilanne on mikä on

7. Katsoimme koulussa aivan totaalisen surkean elokuvan

8. Äiti oli ostanut pussillisen irtokarkkeja, joihin tietenkin sorruin 

   (en edes yrittänyt estää itseäni)

9. En käynyt lenkillä, vaikka oli tarkoitus

10. Täytyy hyväksyä se tosiasia, että vaaka näyttää huomenna 

       pöyristyttäviä lukemia

Ps. Sinne menivät "pitsit" blogini reunoista...taisin jälleen kerran kyllästyä.

Mietin itselleni nimeä ja mitä teen täällä

Mary istui rautatievaunun nurkassa rumana ja kärttyisänä.

Hänellä ei ollut mitään luettavaa eikä katsottavaa, ja hän piteli laihoja,

mustiin käsineisiin verhottuja käsiään helmassaan.

Mustassa puvussaan hän näytti tavallistakin keltaisemmalta,

ja suruhatun alta hapsottava tukka oli ohut ja väritön.

Noin ikävää ja hemmoteltua tenavaa en ole eläissäni tavannut, 
mietti rouva Medlock.

Hän ei ollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen istuvan 
niin hiljaa ja haluttomana,

ja viimein hän kyllästyi katselemaan murjottavaa tyttöä

ja alkoi puhella kovalla, kimeällä äänellään.

Kokeet ovat vihdoinkin ohi, tai ainakin melkein. Matikka jäi uusintaan, sillä en saanut maanantaita edeltävänä yönä unta millään, ja olin valveilla vielä kännykän herättäessä kuudelta. Kouluun oli kuitenkin pakko lähteä rokotusten takia. Tietysti matikan opettaja huomasi minut heti käytävällä ja nosti aivan kamalan metelin siitä, kuinka jäin kokeesta pois täysin "epäkelvollisen syyn" vuoksi. Siinä taas nähtiin, ettei rehellisyys koskaan kannata - olisi pitänyt vain valehdella tavalliseen tapaan.

Kyseinen opettaja oli sanonut minulle keskustelevansa rehtorin kanssa asiasta (naurettavaa), mutta mitä ilmeisimmin hän oli päättänyt paljastaa tämän kauhean rikoksen saman tien koko opettajanhuoneelle. Nimittäin tänä aamuna ennen englannin koetta opo pysäytti minut ja sanoi, että minun pitäisi tulla keskustelemaan hänen kanssaan ruokailun jälkeen. Minä tietysti ajattelin, että kyse on niistä lähemmäs miljoonasta poissaolosta, joiden syyn olen enemmän tai vähemmän valehdellut. Kokeen aikana mietin valmiiksi sata ja yksi selitystä, enkä keskittynyt tehtäviin juuri yhtään. Mutta ei opo minun poissaoloistani halunnutkaan keskustella.

En olisi uskonut, että yksi tekemätön koe voisi olla jonkun mielestä näin vakava asia - olenhan ollut uusinnassa lähes jokaisen jakson aikana. Opo aloitti kyselemällä, että onko minulla kaikki hyvin, olenko stressaantunut, kärsinkö liiallisista paineista, tarvitsenko apua... En ollut varautunut mihinkään tuollaiseen, enkä tiennyt, mitä ihmettä pitäisi sanoa tai ajatella. Muutamat opettajat olivat kuulemma maininneet, että minulla olisi jotain ongelmia. Mahtavaa. Kaiken huippu oli kuitenkin se, että opo oli keskustellut minusta etukäteen koulupsykologin ja terveydenhoitajan kanssa. Ja varannut vielä ajankin valmiiksi tälle psykologille kysymättä minulta mitään. Sanoin olevani kunnossa (oli sitten valhe tai ei) ja kertovani, jos paineet kasvavat liikaa. Kesti ties kuinka kauan, ennen kuin sain hänet edes jokseenkin vakuuttuneeksi.

En ymmärrä, miten onnistun aina sotkemaan asiani tavalla tai toisella. Tällä kertaa en edes tehnyt mielestäni mitään väärää.

Minun nimeni kuulostaa röyhkeältä kun lausut sen noin, vieraan aksentilla

-Kuka teitä pelkäisi? sanoi Liisa tyynesti. 

(Hän oli nyt kasvanut täyteen kokoonsa.)

-Kuka nyt pelkää pelkkää korttipakkaa!

Silloin koko pakka ryntäsi pystyyn ja lensi haitarina hänen silmilleen. 

Liisa huudahti säikähtyneenä ja vihoissaan 

ja koetti karkottaa kortteja käsiään huitomalla.

Ja juuri silloin hän löysi itsensä joen töyräältä, 

missä hän makasi pää sisarensa sylissä. 

Sisko pyyhki pois kellastuneita lehtiä,

joita oli varissut puista Liisan silmille.

-Sinä sitten nukuit kauan, hän sanoi. 

Näin viime yönä pitkästä aikaa painajaista, joka tuntui kaiken lisäksi aivan todelliselta. Lopussa sormeni katkaistiin molemmista käsistä, mihin sitten viimein heräsinkin. Tunsin unessa ja vielä valveillakin kovaa kipua, joka säteili ranteisiin asti. Itse asiassa sitä on kestänyt koko päivän. Mystistä.

Joku saattaisi tekaista tästä hienotkin analyysit, mutta itse en jaksa juuri vaivautua. Unella voi olla jokin yhteys siihen, että istuin eilen ensimmäistä kertaa pianon ääreen lähes vuoden tauon jälkeen. En ole uskaltanut aikaisemmin kohdata sitä, mitä olen menettänyt. En voi antaa itselleni koskaan anteeksi, että päätin lopettaa pianonsoiton ja heittää siten kymmenen vuoden työn aivan hukkaan. Minulla saattoi olla lahjoja, mutta ei riittävästi aikaa. Hienointa soittamisessa oli se erikoinen tunne, jonka saavuttaminen vaati ehdotonta keskittymistä. Kädet, koskettimet ja sävelet tuntuivat sulautuvan kaikki yhteen - joskus oli lähes mahdotonta erottaa niitä toisistaan.

Minä vihaan tätä päivää. Vihasin jo aamusta asti. Koulussa jalat olivat pettää yhtenään alta, pyörrytti ja oksetti. Sydänkin hakkasi tuhatta ja sataa, ja rintaa puristi melko voimakkaasti. Saattoi johtua siitä, että olin juonut ainoastaan kahvia...Ja sitäkin aivan liikaa.

Tunnen itseni nykyään niin lihavaksi (ja sitä myös olen), etten kehtaisi näyttäytyä ihmisten ilmoilla enää lainkaan. Äiti ehdotti, että voisimme alkaa yhdessä laihduttaa, kun kokeeni ovat ohitse. Tuo viimeistään pilasi jo ennestään masentavan päivän. Sehän oli selvä todistus siitä, että minä tosiaan olen lihonnut. Loistavaa. En kohta enää tiedä, mihin ihmeen säkkiin voisin pukeutua, jotta kukaan ei näkisi ällöttävää kehoani.

Painan aivan liikaa. 

Tilannetta ei paranna lainkaan se, etten saa tunteitani mitenkään järjestykseen. Kaikki on niin sekavaa (ja epätoivoista). Pitäisi kai olla järkevä ja unohtaa koko juttu. Olin  t y h m ä, kun annoin itseni olla hetkeäkään jotakin muuta, kuin kyyninen ja sarkastinen perusminäni.

Here comes the rain again
Raining in my head like a tragedy
Tearing me apart like a new emotion
 

Ja meillä on vain etäisyys

-Kaniini on lahjakas, Puh sanoi mietteliäästi.

-Niin on, Nasu sanoi, Kaniini on lahjakas.

-Ja hän on järkevä.

-Niin on, Nasu sanoi, Kaniini on järkevä.

Tuli pitkä hiljaisuus.

-Minä arvelen, Puh sanoi, että hän ei sen takia ymmärrä koskaan mitään.

Jokainen viikko tuntuu edellistä ahdistavammalta. En jaksaisi enää koulua, en sitten millään. Taistelin juuri äsken biologian tehtävien kanssa, mutta tuskastuin lähes saman tien. Solujen ihmeellinen maailma on minulle aivan hepreaa - ei pahemmin kiinnostaisi tietää, miten mitoosi ja meioosi tapahtuvat, lampaanmaksamadon lisääntymisestä puhumattakaan. Kaiken kruunaa täysin väritön opettaja, joka muistuttaa erehdyttävästi kasvia (enkä puhu vain ulkonäöstä..) ja jolla on hämmästyttävä taito tehdä kuivasta aineesta entistäkin kuivempaa.

Tämä päivä on ollut aamusta asti harvinaisen väsyttävä; jo silmien auki pitäminenkin tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Hermot olivat mennä viimeistään silloin, kun äiti sai aikaiseksi riidan aivan mitättömän pienestä asiasta. Kävin koulun jälkeen ostamassa itselleni kaupasta pari pakettia maustekahvia ja sanoin äidille, ettei joisi niitä tällä kertaa. No, hän alkoi välittömästi saarnata, kuinka itsekäs ihminen olen ja kuinka hän ei olisi koskaan halunnut kasvattaa minusta tällaista. Lopuksi hän valitti, miksen voi olla samanlainen kuin kuvaamataidon opettajan tytär. Hän on kuulemma niin fiksu, ystävällinen, epäitsekäs, kaunis... ja mitäköhän vielä. Ja kaikki yhden vaivaisen kahvin takia.

On se mukava kuulla, etten koskaan kelpaa tällaisena kuin olen. Mahtavaa.

Tyttö on kaunis ja ystävällinen, minä vihaan häntä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yritän vain epätoivoisesti motivoida itseäni.

Olen kutsumaton vieras täällä

-Tiedätkö, mitä A tarkoittaa, pikku Nasu?

-En, I-haa, en tiedä.

-Se tarkoittaa lukemista, se tarkoittaa sivistystä, 

se tarkoittaa kaikkia niitä asioita, 

joita sinä ja Puh ette ole saaneet. 

Sitä se A tarkoittaa. 

Jotenkin tyhjä olo. Aamuyöstä heräsin sateen ropinaan ja ajattelin surullisena, että nyt ne lumet sitten sulavatkin pois. Takaisin loskaan ja harmauteen. Ulkona on taas niin ankea sää, ettei huvittaisi edes lähteä lenkille. Enkä taida muutenkaan ehtiä. (Tuo saattoi hyvinkin olla kiertoilmaus pohjattomalle laiskuudelle, joka yllättää valitettavan usein.)

Mutta en nyt kuitenkaan kehittele tässä vain tekosyitä, sillä tämän päivän aikana olisi saatava valmiiksi vielä kaksi englannin ainetta. Pakottauduin rustaamaan aamulla loppuun äidinkielen aineistotehtävän, jossa pohdin unen ja todellisuuden suhdetta. Tekstini laatu kauhistuttaa jopa minua itseänikin. Neljä sivua tekotaiteellista ja turhaa löpinää - minne inspiraationi on kadonnut?? Kaiken lisäksi olen lähes varma, että kirjoitin taas hieman tehtävänannon vierestä; niin käy nykyään turhankin usein. Olen lopullisesti haudannut haaveeni laudaturin suhteen.

Huominen ahdistaa jo valmiiksi. Kaksi tuntia matikkaa (joiden aikana aivoni lyövät tyhjää), yhteiskuntaoppia, biologiaa (joka saa minut epäilemään aivojeni olemassaoloa), opoa ja ryhmänohjausta. Yritä nyt siinä näyttää kiinnostuneelta.

Taitaa olla parempi, etten mainitse syömisistäni yhtään mitään. Eilinen oli katastfori, tästä päivästä odotan hieman enemmän. Mutta saa nähdä mitä tapahtuu taas, kun kello alkaa lähestyä viittä. Seuraavalla viikolla yritän tosissani onnistua - muuten en paina ikinä 50kg ennen joulua. Ja se on todellakin tavoite, jonka haluan ehdottomasti saavuttaa.

Paljaiden jalkojen alla kuisti on aamuisin kylmä

-Et ymmärrä, sanoi Tuu-tikki ystävällisesti ja kohottautui sen verran, 
että hänen puna-valkoraitainen nuttunsa tuli näkyviin. 
Sillä kertosäe käsittelee sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää. 
Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. 
Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. 
Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.


Sitten hän laskeutui kuoppaansa ja alkoi tuijottaa uudestaan taivaalle, 
joka oli ehtinyt jo kokonaan tummua.


Muumipeikko kohotti kuononsa ja näki revontulet, 
joita ainoakaan muumipeikko ei koskaan ollut nähnyt ennen häntä. 
Ne olivat siniset ja valkoiset ja vähän vihreät 
ja verhoilivat taivaan pitkillä, liehuvilla poimuillaan.


-Minusta tuntuu, että ne ovat, hän sanoi.

Vielä vähän aikaa sitten olin lähes varma, että ahdistuisin tulevasta lumesta ja talvesta ylipäätään. Toisin kuitenkin kävi. Odotan ensimmäisiä kunnon pakkasia, poskien nipistelyä, hehkuvia ulkolyhtyjä, jääkiteitä ikkunoissa. Joulua.

Eilen illalla seisoin ulkona kauan paikallani. Katselin vain tummaa taivasta ja sen lukemattomia tähtiä, joita kohti yritin kurkottaa. Ajattelin elämää, kuolemaa ja sitä, kuinka vielä muutamaa tuntia aikaisemmin olisin ollut niin valmis lähtemään täältä pois. Mutta enhän minä todella halua luovuttaa. Maailmassa on liian paljon kaunista, josta en pysty luopumaan. 

Kyllä minä jaksan, olen jaksanut jo tänne asti.

30 sekunnin ikuisia totuuksia

Vilijonkka istui hetken palellen ja katseli puhelinta.

-Pian ikkunani muuttuvat mustiksi, hän ajatteli. 
Niiden eteen voisi ripustaa huovat. 

Peilit voisi kääntää seinään päin. Mutta hän ei tehnyt mitään, istui vain ja kuunteli tuulen ulvontaa savupiipussa. Se ulvoi kuin pieni hylätty eläin.

Talo vapisi aivan hiljaa, nyt tuuli puuskittain, kuului miten myrsky otti vauhtia ja tuli täyttä laukkaa yli meren. Kattotiili liukui alas ja iskeytyi kappaleiksi kalliota vasten. Vilijonkka vavahti ja nousi. 

Hän meni kiireesti makuuhuoneeseen. Mutta se oli liian avara, se ei tuntunut turvalliselta. 

Ruokakomero. Se oli kyllin pieni ja suojaisa. Vilijonkka otti peiton syliinsä, ryntäsi keittiön käytävän läpi, potkaisi ruokakomeron oven auki ja sulki huohottaen sen jäljestään. 

Tänne ei myrsky juuri kuulunut.

Eikä täällä ollut ikkunaa, vain pieni tuuletusaukko.

Hän haparoi pimeässä eteenpäin perunasäkin ohitse hillohyllyn alle ja kääriytyi peitteeseensä ihan seinää vasten.

Kerta kaikkiaan kamala päivä. Alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, ettei minusta ole enää mihinkään. Vaikka kuinka yrittäisin onnistua jossakin, niin aina tuntuu menevän pieleen. Yrittäminen on ensimmäinen askel epäonnistumiseen. Voisin jopa allekirjoittaa tuon väitteen.

Yo-kirjoitukset, kurssikokeet, äidinkielen aineet, laihduttaminen...mitä nyt ikinä mieleen tuleekaan - minä mokaan ne kaikki. Tekisi mieli jo luovuttaa.

Anteeksi tämä valitus, en nyt vain jaksa edes yrittää olla positiivisempi. Itseinho taas maksimissaan...

Lupaan kirjoittaa viikonlopulla jotakin järkevämpää.


Toivottavasti uusi ulkoasu ei ole sentään aivan karmea.

Vielä näin sivumennen; aloitan uudelleen Tiny Breakfast- blogin pitämisen. Syömiseen on saatava jokin kontrolli.

Elän pilkullisen sateenvarjoni voimalla (ja suonissani hyökyy spiidi)

-Minä olen Piisamirotta, sanoi kurja olento heikolla äänellä.
 Eipä siltä, että sillä olisi mitään merkitystä...

Mutta teidän siltarakennelmanne on hävittänyt kotini joentörmässä. 
Tietenkin - filosofin mielestä on täsmälleen yhdentekevää elääkö hän vai kuolee - mutta tämän vilustumisen jälkeen on epävarmaa, 
kuinka minun käy...

-Olen tavattoman pahoillani, sanoi Muumipeikon isä. 
Minä en tiennyt, että te asuitte sillan alla. Tulkaa kaikin mokomin sisään. 
Vaimoni voi varmasti järjestää vuoteen jossakin.

- En minä välitä erikoisemmin vuoteista - ne ovat tarpeettomia huonekaluja, Piisamirotta sanoi sävyisästi.  
Minun kotini oli vain kolo, mutta minä viihdyin siellä. 
Tosin filosofista on yhdentekevää viihtyykö hän vai ei 
- mutta hyvä kolo se oli joka tapauksessa.

Tiedän olevani turhan usein jälkiviisas, etenkin tämän abivuoden aikana. Ei olisi todellakaan pitänyt lusmuilla tunneilta ilman kunnollista syytä - nyt olen oikeasti sairastumassa flunssaan. Sikainfluenssasta tuskin on kyse, mutta olo on joka tapauksessa aivan hakattu. Voimat olivat poissa jo edellisellä viikolla, en olisi jaksanut juuri muuta kuin nukkua. (Hyvä on, kuulostaa siltä, kuin yrittäisin puolustella poissaolojani...) Jos vielä possunuhakin sattuu myöhemmin iskemään minuun, joudun kärsimään elinkautista loputtomien lisätehtävien suhteen. En tiedä, pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. Edellisinä vuosina en ollut koulusta pois lähes koskaan. Pientä motivaation laskua, sanoisin.

Nyt en osaa kirjoittaa oikein mitään ihmeellisempää. Kirjoitusinspiraatio on kadonnut kuin tuhka tuuleen - jokaisen lauseen muotoileminen on tuskan takana. Huoh.

Laihdutus ei onnistu sitäkään vähää: tälle jojoilulle ei näytä olevan loppua ainakaan lähitulevaisuudessa. Nyt jos koskaan olisi käyttöä täydelliselle itsekurille. 

Luvassa muutos: Minä lupaan ryhdistäytyä, ei enää konditionaaleja.  

Tämä on ainoa saavutettavissa oleva vapaus

Minä vaikutan itsekin hieman vieraalta 
näissä varhaisissa muistikuvissani: 

tarkkaavaiselta ja vastahankaiselta, oudon hiljaiselta. 

Koko ikäni ihmiset ovat pitäneet ujouttani umpimielisyytenä,  
hienosteluna, jonkinlaisena pahantuulisuutena. 

"Lakkaa näyttämästä noin ylimieliseltä!" isä saattoi huutaa minulle 
kun söin, katselin televisiota tai muuten puuhailin omiani. 

Mutta tästä kasvojeni rakenteesta 
(sitä se minusta itse asiassa on, 

suupielten taipumusta painua alaspäin, 
 ei sillä ole juuri mitään tekemistä mielialojeni kanssa) 

on ollut yhtä usein hyötyä kuin haittaa.

On taas se aika vuodesta, kun todellisuuspakoiluni on huipussaan. Jokainen hetki viikoista tunteihin toistaa itseään - taisin elää tämän päivän eilenkin. Minä vihaan näitä seiniä, koulun ahtaita käytäviä, pienen maailmani rajoja. Muiden asettamia velvollisuuksia, joiden edessä ei ole mahdollista valita. Elämä täällä on yksi suuri vitsi.

Kai minä olen aina ollut luonteeltani enemmän tai vähemmän eskapisti, paennut totuutta vaeltelemalla omissa maailmoissani. Tuntuu, että katosin jo lapsena niihin kiehtoviin satuihin, joita isäni luki minulle iltaisin.

Sen enempää arvelematta Liisa hyppäsi koloon Kanin perässä. 

Hän ei muistanut ajatella miten pääsisi niitylle takaisin.

Musiikinopettaja: "Tuo tyttö on aina niin ajatuksissaan."

Eräs asiakas kaupassa: "Tuolla tytöllä on harvinaisen tutkiva katse."

Naapuri: "Tuon tytön kanssa te olette vielä totisesti kusessa."

(Etenkin jälkimmäinen lausahdus saa hieman hymyilyttämään.)

En ole koskaan ollut erityisen innostunut osallistumaan ympärilläni tapahtuviin asioihin. Olen pikemminkin tarkkailija. Tutkin ihmisten kasvoja, eleitä, ilmeitä ja kokonaisuutta luultavasti enemmän, kuin he ehkä uskovatkaan. Hiljaisuudestani on ollut hyötyä ihmistuntemuksen kasvamisen kannalta, mutta onhan siinä tietysti huonotkin puolensa. Oikea minäni on jäänyt vieraaksi kaikille muille. Olen aivan liian vaikeasti lähestyttävä; pahimmassa tapauksessa en reagoi keskusteluyrityksiin juuri mitenkään. Ihmiset pitävät outona ja ehkä toisinaan tyhmänäkin - miksi tuo ei ikinä sano mitään? No, mitä muuta voi odottaa tytöltä, joka jutteli lapsena lähes yksinomaan pehmoleluilleen ja puhui itsestään kolmannessa persoonassa? Hyvä kysymys.

                                                           ***

Jälleen kerran joudun myöntämään, että tekstistäni puuttuu punainen lanka. Mutta ehkäpä se on ymmärrettävää. Kaikki on tällä hetkellä aivan liian sekavaa, en osaa tehdä päätöksiä suuntaan enkä toiseen. Totta puhuen en ole ollut koskaan elämäni aikana näin epävarma. 

Tätä menoa sorrun hakemaan vastauksia jo City.fi:n oraakkelilta.  
(Näin meidän kesken, taisin juuri äsken tehdä sen.)