-Et ymmärrä, sanoi Tuu-tikki ystävällisesti ja kohottautui sen verran,
että hänen puna-valkoraitainen nuttunsa tuli näkyviin.
Sillä kertosäe käsittelee sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää.
Ajattelen juuri parhaillaan revontulia.
Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain.
Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.
Sitten hän laskeutui kuoppaansa ja alkoi tuijottaa uudestaan taivaalle,
joka oli ehtinyt jo kokonaan tummua.
Muumipeikko kohotti kuononsa ja näki revontulet,
joita ainoakaan muumipeikko ei koskaan ollut nähnyt ennen häntä.
Ne olivat siniset ja valkoiset ja vähän vihreät
ja verhoilivat taivaan pitkillä, liehuvilla poimuillaan.
-Minusta tuntuu, että ne ovat, hän sanoi.
Vielä vähän aikaa sitten olin lähes varma, että ahdistuisin tulevasta lumesta ja talvesta ylipäätään. Toisin kuitenkin kävi. Odotan ensimmäisiä kunnon pakkasia, poskien nipistelyä, hehkuvia ulkolyhtyjä, jääkiteitä ikkunoissa. Joulua.
Eilen illalla seisoin ulkona kauan paikallani. Katselin vain tummaa taivasta ja sen lukemattomia tähtiä, joita kohti yritin kurkottaa. Ajattelin elämää, kuolemaa ja sitä, kuinka vielä muutamaa tuntia aikaisemmin olisin ollut niin valmis lähtemään täältä pois. Mutta enhän minä todella halua luovuttaa. Maailmassa on liian paljon kaunista, josta en pysty luopumaan.
Kyllä minä jaksan, olen jaksanut jo tänne asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti