Pakomatkalla jostain lienet sinäkin

Tämä voisi olla uuden alku
Mietin kun viimein nukahdin

Tilaisuus, tehdä kaikki toisin

Tunnen itseni vahvemmaksi kuin pitkään aikaan. Aion löytää uudelleen sen saman itsehillinnän, joka minulla oli alussa. En suostu enää antamaan periksi kerta toisensa jälkeen, kävelemään jääkaapille ja unohtamaan kaikki tavoitteet ja suunnitelmat kuin ilmaa vain. Haluan nähdä taas tuloksia ja kokea sen onnistumisen tunteen, kun huomaa itsensä laihtuneen.

Valitettavasti tämä päättäväisyys koskee vain ruokaa, sillä kirjoitusten suhteen olen aivan pulassa. En jaksaisi lukea enää lainkaan. Joudun tankkaamaan jatkuvasti samoja asioita, eivätkä ne silti jää päähän sitten millään. En tule selviämään uskonnosta, olen varma siitä. Paniikki ja stressi kasvaa päivä päivältä, etenkin kun työmäärään lisätään vielä läksyt ja kirjalliset työt, joita en mitenkään ehdi tekemään. Haluaisin levätä edes yhden päivän, mutta eihän se käy. Pelkään, että tätä menoa järkeni sumenee lopullisesti ja onnistun pilaamaan kaiken. Depersonalisaatiohäiriöni ei ainakaan auta asiaa yhtään.

Täytyy ehkä vain yrittää hyväksyä se, etten saa niin hyviä arvosanoja kuin mitä olen toivonut. Mutta kai minä ilman niitäkin tulen elämässäni toimeen. Hope so.

Kun hiljaa jäin paikoilleni

 Ennen syyslomaa

haluan olla

hoikka.

Laihuudesta voin tuskin vielä puhua 50- kiloisena, mutta se on kuitenkin ensisijainen tavoitteeni. Toistaiseksi yritän keskittyä vain kirjoituksiin, joten annan tämän laihduttamisen (tai miksi se sitten ikinä kehittyykin..) mennä omalla painollaan. En halua vielä lopettaa tätä ja antaa riemuvoittoa läskeilleni. En anna periksi, ennen kuin vaa'an lukemat putoavat varmasti alle viidenkymmenen. Se voi viedä aikaa, mutta sillä ei ole merkitystä. Minä pystyn siihen, vaihtoehtoja ei juuri ole. En halua piiloutua loppuelämääni valtaviin t-paitoihin ja huppareihin  - haluan ostaa tyylikkäitä vaatteita, pitää hameita ja kävellä korkokengissä häpeämättä jalkojani. 

Tämä olkoon viimeinen yritys, en aio luovuttaa enää. 

Mutta totuus aina sattuu eniten

Totuus on tällä kertaa se, että en todellakaan tiedä, mitä minun tulisi jatkossa tehdä. Tarkoitan siis tätä epämääräistä horjumista laihduttamisen ja ahmimisen välimaastossa, syömistä ylipäätään. En ole noudattanut sitä suunnitelmaa, josta kirjoitin edellisissä merkinnöissäni. Päättäväisyyteni mureni jo tiistaina palatessani koulusta, vaikka viimeiseen asti yritinkin tyytyä vain hedelmiin ja vihanneksiin. Lopulta suutuin itseeni ja surkeaan tahdonvoimaani, mikä outoa kyllä johti siihen, että illalla huomasin syöneeni mm. ruisleipää, raejuustoa ja makaronilaatikkoa. Sen jälkeen viikko onkin jatkunut jokseenkin samaa rataa.

En haluaisi kuitenkaan kutsua tätä luovuttamiseksi. Minä luovutin jo yli kolme vuotta sitten, kun aloin tyhmyyksissäni laihduttaa. Ensimmäistä kertaa minulla on tunne, että voisin jopa yrittää parantua. Syöminen ei aiheuta enää samanlaista pahaa oloa kuin joskus ennen; ainoastaan silloin, jos todella ahmin. Pystyn ottamaan lautaselleni lämmintä ruokaa koulussa, mikä vielä viime vuonna tuntui uskomattoman vaikealta. Aikaisemmin kävin vaa'alla vähintään viisi kertaa päivässä, nyt en koe enää tarvetta siihen.

Jos pystyisin lopettamaan tämän jatkuvan poukkoilun kahden ääripään välillä, uskoisin voivani parantua. Toisaalta en ole - enkä tule olemaan - tyytyväinen kehooni, sillä ylimääräistä löytyy liiankin helposti sieltä sun täältä. Haluaisin edelleen pudottaa vähintään kymmenen kiloa, mutta näiden ristiriitaisten ajatusten takia se ei tule varmasti onnistumaan. Minä joko laihdutan tai heitän pyyhkeen lopullisesti kehään. Joko tai, ei siinä pitäisi olla välimuotoa.

Kun sinusta tuli noin saamaton. Laiska ja tyhmä ja saamaton

Kotiinhan minä sitten kuitenkin jäin. Kello herätti seitsemältä, mutta siirsin torkkua eteenpäin ties kuinka monta kertaa ja lopulta en jaksanut nousta enää ollenkaan. Minusta on hyvää vauhtia tulossa laiska. Tai ainahan minä olen "lusmuillut" ja lykännyt kaikkia mahdollisia tehtäviä, joissa vähänkin vaadittaisiin pitkäjänteistä työskentelyä ja pohdintaa. Välillä ihmettelen, miten keskiarvoni voi edes olla näin hyvä. Tuskin kuitenkaan enää tämän vuoden jälkeen...

Söin äsken aamupalan: vettä, lasin ananasmehua, teetä ja yhden omenan. Myöhemmin voisin syödä muutaman nektariinin, porkkanan ja tomaatin. Yritän pitää huolen siitä, etten ylittäisi minään päivänä 500kcal rajaa tämän viikon aikana. Jos kaupat olisivat lähempänä, haluaisin hakea itselleni (tuoretta) ananasta, kiivejä ja kukkakaalia, sillä täällä kotona valikoima hedelmien ja vihannesten osalta on aika vaatimaton...

Ajatus ei nyt tahdo oikein kulkea, joten taidan lopettaa tämän epämääräisen jaarittelun tähän. Saa nähdä ehdinkö kirjoittaa tänne ennen seuraavaa viikonloppua, sillä perjantaihin asti voi olla melko kiireistä. Mutta yritän palailla mahdollisimman pian! ♥

Jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan

Inhoan viikonloppuja: ruoka pyörii päässä tavallista enemmän, ahmimiseen sortuu helpommin, kaikki aika menee lukiessa kirjoituksiin, sunnuntait ovat lähes poikkeuksetta kamalia. 

Nämä kaksi päivää menivät tyystin hukkaan, ahmin ja haahuilin kotona tekemättä juuri mitään. Olin koko ajan väsynyt ja kaikki tuntui liian raskaalta. Lämpöä ei ollut paljon, noin 37 °C, mutta olisin siitä huolimatta halunnut vain nukkua. Ajatus huomisesta ahdistaa jo valmiiksi - en jaksa istua koulussa neljään asti, tekisi mieli jättää väliin koko päivä.  En kuitenkaan voi, sillä historian ja uskonnon kaksoistuntien vuoksi jäisin jälkeen aivan liikaa. Haluaisin jättää koulun vuodeksi, herätä aamuisin myöhään ja tehdä vaikka joitain iltatöitä. Ei tarvitsisi lukea miljoonaa oppikirjaa yhtäaikaa, väsätä tutkielmia ja esseitä tai stressata kokeista. Ehtisin liikkua paljon enemmän ja voisin paastotakin helpommin. Sellaisesta elämästä haaveilen tällä hetkellä. Mutta kun ei niin ei, tämä abivuosi on vain yritettävä hoitaa kunnialla loppuun. Helpommin sanottu kuin tehty.

Tulevan viikon aikana aion syödä vain hedelmiä ja vihanneksia sekä juoda veden ja teen lisäksi ananasmehua. Tiistaina on tosin tehtävä pieni poikkeus, sillä koulussa on silloin keittoa, enkä pärjää millään parilla salaatinlehdellä kuutta tuntia. Mutta muuten pitäisi noudattaa tuota suunnitelmaa. Myöhemmin aion ostaa kokeeksi niitä Ananas strong-  kapseleita, kunhan vain jostain ilmestyisi sitä rahaakin. 

      

ps. Minulla taitaa mennä jo todella huonosti, sillä olen tavattoman kateellinen ruotsinopettajalleni. Hänellä on uskomattoman kaunis, hoikka vartalo, jossa näyttävintä ovat ehdottomasti sääret. Voisin hakea kliseisesti vaikkapa sen kuun taivaalta saadakseni samanlaiset gasellin jalat. 

 

Iltaisin saatan istua ja tuumia kevyitä

Tarkoituksenani oli pitää tänään eräänlainen paastopäivä, mutta jotenkin eksyin taas jääkaapille. Kaloreita kertyi hieman yli tuhat, pääasia on kuitenkin se etten ahminut. Huomenna voisin yrittää uudelleen pärjätä Pepsi Maxilla, ananasmehulla ja teellä. Vaa'alla en uskalla käydä luultavasti vähään aikaan, sillä painoa on tullut aivan varmasti lisää, ainakin kaksi kiloa.


Olen ajatellut kokeilla joitakin nesteenpoistotuotteita, kuten Ananas strongia ja Colonic Plus kehonpuhdistajaa. Onko kukaan teistä joskus käyttänyt kyseisiä tabletteja? En haluaisi tuhlata rahojani niihin, jos ne eivät toimikaan kunnolla... Olen yrittänyt päästä tästä kestoturvotuksesta eroon vaikka millä eri keinoilla, mutta eipä ole auttanut. Ja sitä mietin myös, että voikohan noita tuotteita käyttää yhtä aikaa? Toinen on tosin tarkoitettu vain kuukauden ajaksi, mutta... Toivottavasti joku osaisi hieman valaista tässä asiassa :>

Jos sen on oltava niin

Viikot menevät turhan nopeasti, taas on perjantai. Kirjoitukset lähenevät päivä päivältä, mikä saa hermoni entistä kireämmälle. Olen menettänyt jo toivoni hyvien arvosanojen suhteen, sillä en ole nähnyt vaivaa lainkaan tarpeeksi. Mutta en vain yksinkertaisesti jaksa istua jatkuvasti nenä kiinni kirjassa. Ne quid nimis, sanotaan.

Tänään olen syönyt oikeastaan normaalisti: ananasta, koulussa ohrapuuroa, viiliä, ruisleipää, raejuustoa, omenan ja maitorahkaa. Kuulostaa melko paljolta (n. 2000kcal), mutta olen joka tapauksessa tyytyväinen etten sentään ahminut. En jaksanut käydä lenkillä, sillä olo tuntuu hieman kuumeiselta ja kurkku on myös kipeä. Tietysti se sikainfluenssakin on nyt iskenyt minuun, en hämmästyisi yhtään. Pahin mahdollinen sauma sairastua - jäisin jälkeen ties kuinka paljon kaikista aineista. Eihän siinä muuten mitään, mutta ne kirjoitukset...

Taidan mennä mittaamaan varmuuden vuoksi lämmön ja ottaa ehkä Panadol Zappia, jos tämä olo vaikka vähitellen paranisi. Toivottavasti ehtisin saada viikonlopun aikana edes hieman järkevämmän tekstin aikaiseksi, tästä kun ei sellaista tullut vähimmässäkään määrin.

Vannotaan helposti, unohdetaan helpommin

Blogini lukijamäärä on taas pienentynyt, mutta onhan se ymmärrettävää: tekstieni laatu ei ole ollut pitkiin aikoihin mistään parhaimmasta päästä. Surkeaa uikutusta ja valitusta asiasta kuin asiasta. Kaikki tuntuu olevan aina enemmän tai vähemmän huonosti. Sayen ravaa jääkaapilla, Sayenilta puuttuu itsekuri, Sayen syö ja lihoo. Sitähän se on ja sitä se on ollut jo ties kuinka kauan. Jotenkin iskee aina salaperäinen deja vu aloittaessani uuden bogitekstin kirjoittamisen. Ajan säästämiseksi voisin hoitaa päivityksen samantien copy pastella.

Hmm, tästä päivästä en ehkä kehtaa edes kertoa mitään. Aluksi kaikki sujui ihan hyvin, mutta koulun jälkeen...no niin, arvaatte varmaan. Yhä useammin tuntuu siltä, että voisin lopettaa tämän pelleilyn ja yrittää palata jälleen täsmäsyömiseen. Ehkä voisinkin onnistua. Toisaalta tämä ahmiminen ei johdu nälästä; jatkan sitä vaikka vatsaani ei mahtuisi enää mitään. Ällöttävää. En haluaisi myöntää, että minulla on ahmimishäiriö. Mutta mitä muutakaan tämä voi olla?

Äidillä näyttää olevan kyky pahentaa asioita entisestään. Muutama viikko sitten hän tuli illalla erään taidenäyttelyn avajaisista, sanoi syöneensä siellä pari kakkupalaa. Eihän siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä, ei tuo vielä paljoa ole kun kyse on kerran eräänlaisesta juhlatilaisuudesta. Mutta äiti oli kuitenkin eri mieltä. "Olet tainnut tartuttaa sen ahmimishäiriösi jo minuunkin."

Sen ahmimishäiriösi. Ehkä reagoin turhan voimakkaasti, mutta tuo tuntui melko pahalta. Olen mitä ilmeisimmin aivan yksin tämän ongelmani kanssa, sillä läheisilleni tämä tuntuu olevan vain jatkuva ivailun aihe. Jos minulla olisi enemmän aikaa, haluaisin aloittaa uudestaan ne psykologikäynnit ja ehkä jopa terapiankin, johon en aikoinaan suostunut. Nyt jos koskaan sille olisi todellakin tarvetta.

Muutama valkoinen valhe ja lääkkeet moneen särkyyn

Paluu arkeen.

Nämä ovat taas niitä päiviä, jolloin kadotan itseni ankeisiin rutiineihin ja velvollisuuksiin. Selailen ahdistuneena kalenterin sivuja ja huomaan, etten ole saanut aikaiseksi mitään hyödyllistä. Käytän aikani epämääräiseen haahuiluun, todellisuuspakoiluun ja loputtomaan hermoilemiseen. Saatan istua tunnin matikan kirja sylissäni edes avaamatta koko teosta ja unohtaa, että minun oli tarkoitus laskeakin joitain tehtäviä. Kellossa viisarit vilistävät eteenpäin, mutta minä vain tuijotan tyhjyyteen kuin hypnoosissa. En osaa aloittaa mitään, en pysty keskittymään. Olen joutunut muuttamaan lukusuunnitelmaani kymmeniä kertoja, sillä kirjojen kertaaminen ei ole edistynyt kuin korkeintaan sivun päivässä. Ei tiedä kovin hyvää lähestyvien kirjoitusten kannalta. Lukeminen vaatii suuria ponnisteluja, eikä tekstistä jää päähäni ainuttakaan kohtaa. Väsyn myös todella nopeasti, mitä ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin. 

Masennusta, ahdistumista ja Opamoxia. Tiesinhän, etten jaksaisi tätä viimeistä ja tärkeintä vuotta lukiossa. Jotenkin onnistun aina nostamaan stressitasoni pilviä hipoviin korkeuksiin ja polttamaan itseni ennemmin tai myöhemmin loppuun. Viimeisenä keinona kuvittelen olevani eräänlainen robotti, jonka ainoa tehtävä on lukea ja hoitaa kaikki mahdolliset työt ajoissa valmiiksi. Muuta elämää ei ole. 

Mutta on tässä sentään eräs positiivinenkin puoli, sillä paino on päättänyt kääntyä vihdoinkin laskusuuntaan. Hitaasti mutta (toivottavasti edes tämän kerran) varmasti. 

Peili kieltää minut, minä kiellän peilin

Katselin itseäni eilen peilistä ja puristelin turhautuneena vatsaani, selkääni ja reisiäni. Läskiä. Pelkkää läskiä. Näytän joka suunnasta pyöreältä pallolta. Kaikki luut ja lihakset ovat niin piilossa tämän ällöttävän kerroksen alla, että alan jo epäillä niiden olemassaoloa. Tuollainenko minä todella olen? Miten haluaisinkaan välillä särkeä joka ikisen peilin ja kirkkaan pinnan, sulkea verhot, estää valon pääsyn huoneisiin. Elää pimeydessä ja vähitellen unohtaa miltä näytän.

Älä katso silmiin

Laihtumisesta en tiedä, mutta jotenkin taas päädyin tänne jatkamaan tätä pitkästyttävien tekstien sarjaa. Viime päivät ovat menneet vatsataudissa (ah, ihanaa), joten olen pääasiassa vain maannut sängyssä ja katsellut niitä iänikuisia piirrettyjä. Toivoin, että olisin siinä oksennellessa edes laihtunut hieman, mutta pikainen käynti vaa'alla teki selvää näistä turhista odotuksista. Painoni on kaikesta päätellen jämähtänyt pysyvästi. Jos luku olisi pienempi, tämä ei ehkä tuntuisikaan niin pahalta kuin nyt.

Väistämättä herää kysymys, että mitä ihmettä voin pitää päälläni koulussa? En ole ostanut uusia vaatteita, sillä ajattelin laihtuvani kesän loppuun mennessä ja voivani siten käyttää niitä kaapissani odottavia paitoja ja hameita, joita en ole vielä koskaan pitänyt. Laskin kaiken sen varaan, enkä jaksanut hankkia edes kesätöitä rahan saamiseksi. Mutta kuinkas taas kävikään? Tässä sitä ollaan, samoissa mitoissa kuin aina ennenkin. Kiitos hedonistisen ja itsekurittoman puoleni, saan jälleen myyrytä koulun käytävillä katse maahan luotuna ja yrittää tekeytyä näkymättömäksi. Minä olen aina saman näköinen, saman kokoinen, mikään ei muutu. Muiden elämä kulkee jatkuvasti eteenpäin, he seurustelevat, he ovat suosittuja ja kauniita. Minulla ei ole koskaan mitään oikeata elämää ollutkaan.

Minä olen aina se hiljainen, outo tyttö, joka viettää viikot yksin kotonaan. Se, joka ei ole läheskään yhtä kaunis ja tyylikäs kuin muut tytöt. Se, jolle ei puhuta, mutta josta kuitenkin puhutaan selän takana.