Blogini lukijamäärä on taas pienentynyt, mutta onhan se ymmärrettävää: tekstieni laatu ei ole ollut pitkiin aikoihin mistään parhaimmasta päästä. Surkeaa uikutusta ja valitusta asiasta kuin asiasta. Kaikki tuntuu olevan aina enemmän tai vähemmän huonosti. Sayen ravaa jääkaapilla, Sayenilta puuttuu itsekuri, Sayen syö ja lihoo. Sitähän se on ja sitä se on ollut jo ties kuinka kauan. Jotenkin iskee aina salaperäinen deja vu aloittaessani uuden bogitekstin kirjoittamisen. Ajan säästämiseksi voisin hoitaa päivityksen samantien copy pastella.
Hmm, tästä päivästä en ehkä kehtaa edes kertoa mitään. Aluksi kaikki sujui ihan hyvin, mutta koulun jälkeen...no niin, arvaatte varmaan. Yhä useammin tuntuu siltä, että voisin lopettaa tämän pelleilyn ja yrittää palata jälleen täsmäsyömiseen. Ehkä voisinkin onnistua. Toisaalta tämä ahmiminen ei johdu nälästä; jatkan sitä vaikka vatsaani ei mahtuisi enää mitään. Ällöttävää. En haluaisi myöntää, että minulla on ahmimishäiriö. Mutta mitä muutakaan tämä voi olla?
Äidillä näyttää olevan kyky pahentaa asioita entisestään. Muutama viikko sitten hän tuli illalla erään taidenäyttelyn avajaisista, sanoi syöneensä siellä pari kakkupalaa. Eihän siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä, ei tuo vielä paljoa ole kun kyse on kerran eräänlaisesta juhlatilaisuudesta. Mutta äiti oli kuitenkin eri mieltä. "Olet tainnut tartuttaa sen ahmimishäiriösi jo minuunkin."
Sen ahmimishäiriösi. Ehkä reagoin turhan voimakkaasti, mutta tuo tuntui melko pahalta. Olen mitä ilmeisimmin aivan yksin tämän ongelmani kanssa, sillä läheisilleni tämä tuntuu olevan vain jatkuva ivailun aihe. Jos minulla olisi enemmän aikaa, haluaisin aloittaa uudestaan ne psykologikäynnit ja ehkä jopa terapiankin, johon en aikoinaan suostunut. Nyt jos koskaan sille olisi todellakin tarvetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti