Mutta kun katson sua, mä olen tyttö hiljainen

Joonatan sanoi minua Korpuksi. 

Hän oli sanonut sillä lailla siitä asti kun minä olin pieni, 

ja kun kerran kysyin häneltä mitä varten, niin hän sanoi,

että siksi kun hän pitää niin kovasti korpuista,

varsinkin semmoisista korpuista kuin minä.

Ihan totta, Joonatan piti minusta, ja se oli kummallista.

Sillä minähän olen aina ollut vain rumanpuoleinen

ja koko lailla tyhmä ja arka poika, 

ja minulla on väärät sääret ja kaikkea. 

Kysyin Joonatanilta kuinka hän voi pitää näin rumasta

ja tyhmästä kaverista, jolla on länkisääret ja kaikkea,

ja silloin hän sanoi:

-Jollet sinä olisi tuommoinen pieni ja kultainen vääräsäärinen kalpeanaama,

niin et sinä olisikaan minun oma Korppuni,

se Korppu josta minä niin pidän.

Viikonloppu meni syömisten suhteen aivan pilalle; vietin jääkaapilla aikaa todellakin enemmän, kuin olisi ollut tarpeen. Kaiken lisäksi innostuin syömään rasiallisen konvehteja, jotka oli ostettu joulua varten, hömhöm. Vihaan sitä, että kaikki viikolla nähty vaiva valuu aivan hukkaan lauantain ja sunnuntain aikana, kun en osaa hillitä itseäni sitten lainkaan. En halua edes kuvitella, millainen katastrofi joululomasta kehkeytyy. Jos yhtään tunnen itseäni, painan vuoden alussa luultavasti yli 60kg. Sehän vasta mahtavaa olisikin.

Minua ei voi kuvailla enää kuin vain kahdella adjektiivilla. Minä olen laiska. Ja hölmö. Saduissa kaikki on niin paljon helpompaa. Minä olen ruma, tyhmä, arka ja vääräsäärinen kalpeanaama. Mutta en kenenkään rakas Korppu. Niinhän se aina menee - tässä todellisuudessa. 

Anteeksi, ajatukseni harhailevat taas. Yritän kirjoittaa jotain järkevämpää vielä tämän viikon aikana. 

Ja kun lopulta kaadun, teen sen näyttävästi

Hän söi aluksi vain pienen palan kakkua ja tuumi huolestuneena:

-Kumpaan suuntaan? Kasvanko minä vai kutistun?

Hän pani kätensä päälaelleen tunteakseen 

mihin suuntaan se oli menossa,

mutta hämmästyi kovasti kun pituus pysyi samana.

Hyvänen aika, yleensähän se pysyikin kakunsyönnin jälkeen, 

mutta Liisa oli jo niin tottunut 

odottamaan kummallisia tapahtumia,

että tuntui ihan hassulta 

kun kaikki menikin tavallista rataansa.

Niinpä hän ryhtyi syömään kakkua,

ja söikin sen nopeasti loppuun. 

Kymmenen faktaa tästä päivästä:

1. Jouduin hakemaan jälleen kerran antibioottitipat silmääni varten

2. Vatsani oli aamusta asti turvoksissa

3. Oksetti ja pyörrytti

4. Rintaa puristi taas inhottavasti

5. Isäni oli jo menossa lähes tulkoon tappamaan opon & kumppanit  

   ("Minun tytölläni ei ole ongelmia!")

6. Lisäksi hän syytti minua siitä, että tilanne on mikä on

7. Katsoimme koulussa aivan totaalisen surkean elokuvan

8. Äiti oli ostanut pussillisen irtokarkkeja, joihin tietenkin sorruin 

   (en edes yrittänyt estää itseäni)

9. En käynyt lenkillä, vaikka oli tarkoitus

10. Täytyy hyväksyä se tosiasia, että vaaka näyttää huomenna 

       pöyristyttäviä lukemia

Ps. Sinne menivät "pitsit" blogini reunoista...taisin jälleen kerran kyllästyä.

Mietin itselleni nimeä ja mitä teen täällä

Mary istui rautatievaunun nurkassa rumana ja kärttyisänä.

Hänellä ei ollut mitään luettavaa eikä katsottavaa, ja hän piteli laihoja,

mustiin käsineisiin verhottuja käsiään helmassaan.

Mustassa puvussaan hän näytti tavallistakin keltaisemmalta,

ja suruhatun alta hapsottava tukka oli ohut ja väritön.

Noin ikävää ja hemmoteltua tenavaa en ole eläissäni tavannut, 
mietti rouva Medlock.

Hän ei ollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen istuvan 
niin hiljaa ja haluttomana,

ja viimein hän kyllästyi katselemaan murjottavaa tyttöä

ja alkoi puhella kovalla, kimeällä äänellään.

Kokeet ovat vihdoinkin ohi, tai ainakin melkein. Matikka jäi uusintaan, sillä en saanut maanantaita edeltävänä yönä unta millään, ja olin valveilla vielä kännykän herättäessä kuudelta. Kouluun oli kuitenkin pakko lähteä rokotusten takia. Tietysti matikan opettaja huomasi minut heti käytävällä ja nosti aivan kamalan metelin siitä, kuinka jäin kokeesta pois täysin "epäkelvollisen syyn" vuoksi. Siinä taas nähtiin, ettei rehellisyys koskaan kannata - olisi pitänyt vain valehdella tavalliseen tapaan.

Kyseinen opettaja oli sanonut minulle keskustelevansa rehtorin kanssa asiasta (naurettavaa), mutta mitä ilmeisimmin hän oli päättänyt paljastaa tämän kauhean rikoksen saman tien koko opettajanhuoneelle. Nimittäin tänä aamuna ennen englannin koetta opo pysäytti minut ja sanoi, että minun pitäisi tulla keskustelemaan hänen kanssaan ruokailun jälkeen. Minä tietysti ajattelin, että kyse on niistä lähemmäs miljoonasta poissaolosta, joiden syyn olen enemmän tai vähemmän valehdellut. Kokeen aikana mietin valmiiksi sata ja yksi selitystä, enkä keskittynyt tehtäviin juuri yhtään. Mutta ei opo minun poissaoloistani halunnutkaan keskustella.

En olisi uskonut, että yksi tekemätön koe voisi olla jonkun mielestä näin vakava asia - olenhan ollut uusinnassa lähes jokaisen jakson aikana. Opo aloitti kyselemällä, että onko minulla kaikki hyvin, olenko stressaantunut, kärsinkö liiallisista paineista, tarvitsenko apua... En ollut varautunut mihinkään tuollaiseen, enkä tiennyt, mitä ihmettä pitäisi sanoa tai ajatella. Muutamat opettajat olivat kuulemma maininneet, että minulla olisi jotain ongelmia. Mahtavaa. Kaiken huippu oli kuitenkin se, että opo oli keskustellut minusta etukäteen koulupsykologin ja terveydenhoitajan kanssa. Ja varannut vielä ajankin valmiiksi tälle psykologille kysymättä minulta mitään. Sanoin olevani kunnossa (oli sitten valhe tai ei) ja kertovani, jos paineet kasvavat liikaa. Kesti ties kuinka kauan, ennen kuin sain hänet edes jokseenkin vakuuttuneeksi.

En ymmärrä, miten onnistun aina sotkemaan asiani tavalla tai toisella. Tällä kertaa en edes tehnyt mielestäni mitään väärää.

Minun nimeni kuulostaa röyhkeältä kun lausut sen noin, vieraan aksentilla

-Kuka teitä pelkäisi? sanoi Liisa tyynesti. 

(Hän oli nyt kasvanut täyteen kokoonsa.)

-Kuka nyt pelkää pelkkää korttipakkaa!

Silloin koko pakka ryntäsi pystyyn ja lensi haitarina hänen silmilleen. 

Liisa huudahti säikähtyneenä ja vihoissaan 

ja koetti karkottaa kortteja käsiään huitomalla.

Ja juuri silloin hän löysi itsensä joen töyräältä, 

missä hän makasi pää sisarensa sylissä. 

Sisko pyyhki pois kellastuneita lehtiä,

joita oli varissut puista Liisan silmille.

-Sinä sitten nukuit kauan, hän sanoi. 

Näin viime yönä pitkästä aikaa painajaista, joka tuntui kaiken lisäksi aivan todelliselta. Lopussa sormeni katkaistiin molemmista käsistä, mihin sitten viimein heräsinkin. Tunsin unessa ja vielä valveillakin kovaa kipua, joka säteili ranteisiin asti. Itse asiassa sitä on kestänyt koko päivän. Mystistä.

Joku saattaisi tekaista tästä hienotkin analyysit, mutta itse en jaksa juuri vaivautua. Unella voi olla jokin yhteys siihen, että istuin eilen ensimmäistä kertaa pianon ääreen lähes vuoden tauon jälkeen. En ole uskaltanut aikaisemmin kohdata sitä, mitä olen menettänyt. En voi antaa itselleni koskaan anteeksi, että päätin lopettaa pianonsoiton ja heittää siten kymmenen vuoden työn aivan hukkaan. Minulla saattoi olla lahjoja, mutta ei riittävästi aikaa. Hienointa soittamisessa oli se erikoinen tunne, jonka saavuttaminen vaati ehdotonta keskittymistä. Kädet, koskettimet ja sävelet tuntuivat sulautuvan kaikki yhteen - joskus oli lähes mahdotonta erottaa niitä toisistaan.

Minä vihaan tätä päivää. Vihasin jo aamusta asti. Koulussa jalat olivat pettää yhtenään alta, pyörrytti ja oksetti. Sydänkin hakkasi tuhatta ja sataa, ja rintaa puristi melko voimakkaasti. Saattoi johtua siitä, että olin juonut ainoastaan kahvia...Ja sitäkin aivan liikaa.

Tunnen itseni nykyään niin lihavaksi (ja sitä myös olen), etten kehtaisi näyttäytyä ihmisten ilmoilla enää lainkaan. Äiti ehdotti, että voisimme alkaa yhdessä laihduttaa, kun kokeeni ovat ohitse. Tuo viimeistään pilasi jo ennestään masentavan päivän. Sehän oli selvä todistus siitä, että minä tosiaan olen lihonnut. Loistavaa. En kohta enää tiedä, mihin ihmeen säkkiin voisin pukeutua, jotta kukaan ei näkisi ällöttävää kehoani.

Painan aivan liikaa. 

Tilannetta ei paranna lainkaan se, etten saa tunteitani mitenkään järjestykseen. Kaikki on niin sekavaa (ja epätoivoista). Pitäisi kai olla järkevä ja unohtaa koko juttu. Olin  t y h m ä, kun annoin itseni olla hetkeäkään jotakin muuta, kuin kyyninen ja sarkastinen perusminäni.

Here comes the rain again
Raining in my head like a tragedy
Tearing me apart like a new emotion
 

Ja meillä on vain etäisyys

-Kaniini on lahjakas, Puh sanoi mietteliäästi.

-Niin on, Nasu sanoi, Kaniini on lahjakas.

-Ja hän on järkevä.

-Niin on, Nasu sanoi, Kaniini on järkevä.

Tuli pitkä hiljaisuus.

-Minä arvelen, Puh sanoi, että hän ei sen takia ymmärrä koskaan mitään.

Jokainen viikko tuntuu edellistä ahdistavammalta. En jaksaisi enää koulua, en sitten millään. Taistelin juuri äsken biologian tehtävien kanssa, mutta tuskastuin lähes saman tien. Solujen ihmeellinen maailma on minulle aivan hepreaa - ei pahemmin kiinnostaisi tietää, miten mitoosi ja meioosi tapahtuvat, lampaanmaksamadon lisääntymisestä puhumattakaan. Kaiken kruunaa täysin väritön opettaja, joka muistuttaa erehdyttävästi kasvia (enkä puhu vain ulkonäöstä..) ja jolla on hämmästyttävä taito tehdä kuivasta aineesta entistäkin kuivempaa.

Tämä päivä on ollut aamusta asti harvinaisen väsyttävä; jo silmien auki pitäminenkin tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Hermot olivat mennä viimeistään silloin, kun äiti sai aikaiseksi riidan aivan mitättömän pienestä asiasta. Kävin koulun jälkeen ostamassa itselleni kaupasta pari pakettia maustekahvia ja sanoin äidille, ettei joisi niitä tällä kertaa. No, hän alkoi välittömästi saarnata, kuinka itsekäs ihminen olen ja kuinka hän ei olisi koskaan halunnut kasvattaa minusta tällaista. Lopuksi hän valitti, miksen voi olla samanlainen kuin kuvaamataidon opettajan tytär. Hän on kuulemma niin fiksu, ystävällinen, epäitsekäs, kaunis... ja mitäköhän vielä. Ja kaikki yhden vaivaisen kahvin takia.

On se mukava kuulla, etten koskaan kelpaa tällaisena kuin olen. Mahtavaa.

Tyttö on kaunis ja ystävällinen, minä vihaan häntä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yritän vain epätoivoisesti motivoida itseäni.

Olen kutsumaton vieras täällä

-Tiedätkö, mitä A tarkoittaa, pikku Nasu?

-En, I-haa, en tiedä.

-Se tarkoittaa lukemista, se tarkoittaa sivistystä, 

se tarkoittaa kaikkia niitä asioita, 

joita sinä ja Puh ette ole saaneet. 

Sitä se A tarkoittaa. 

Jotenkin tyhjä olo. Aamuyöstä heräsin sateen ropinaan ja ajattelin surullisena, että nyt ne lumet sitten sulavatkin pois. Takaisin loskaan ja harmauteen. Ulkona on taas niin ankea sää, ettei huvittaisi edes lähteä lenkille. Enkä taida muutenkaan ehtiä. (Tuo saattoi hyvinkin olla kiertoilmaus pohjattomalle laiskuudelle, joka yllättää valitettavan usein.)

Mutta en nyt kuitenkaan kehittele tässä vain tekosyitä, sillä tämän päivän aikana olisi saatava valmiiksi vielä kaksi englannin ainetta. Pakottauduin rustaamaan aamulla loppuun äidinkielen aineistotehtävän, jossa pohdin unen ja todellisuuden suhdetta. Tekstini laatu kauhistuttaa jopa minua itseänikin. Neljä sivua tekotaiteellista ja turhaa löpinää - minne inspiraationi on kadonnut?? Kaiken lisäksi olen lähes varma, että kirjoitin taas hieman tehtävänannon vierestä; niin käy nykyään turhankin usein. Olen lopullisesti haudannut haaveeni laudaturin suhteen.

Huominen ahdistaa jo valmiiksi. Kaksi tuntia matikkaa (joiden aikana aivoni lyövät tyhjää), yhteiskuntaoppia, biologiaa (joka saa minut epäilemään aivojeni olemassaoloa), opoa ja ryhmänohjausta. Yritä nyt siinä näyttää kiinnostuneelta.

Taitaa olla parempi, etten mainitse syömisistäni yhtään mitään. Eilinen oli katastfori, tästä päivästä odotan hieman enemmän. Mutta saa nähdä mitä tapahtuu taas, kun kello alkaa lähestyä viittä. Seuraavalla viikolla yritän tosissani onnistua - muuten en paina ikinä 50kg ennen joulua. Ja se on todellakin tavoite, jonka haluan ehdottomasti saavuttaa.

Paljaiden jalkojen alla kuisti on aamuisin kylmä

-Et ymmärrä, sanoi Tuu-tikki ystävällisesti ja kohottautui sen verran, 
että hänen puna-valkoraitainen nuttunsa tuli näkyviin. 
Sillä kertosäe käsittelee sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää. 
Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. 
Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. 
Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.


Sitten hän laskeutui kuoppaansa ja alkoi tuijottaa uudestaan taivaalle, 
joka oli ehtinyt jo kokonaan tummua.


Muumipeikko kohotti kuononsa ja näki revontulet, 
joita ainoakaan muumipeikko ei koskaan ollut nähnyt ennen häntä. 
Ne olivat siniset ja valkoiset ja vähän vihreät 
ja verhoilivat taivaan pitkillä, liehuvilla poimuillaan.


-Minusta tuntuu, että ne ovat, hän sanoi.

Vielä vähän aikaa sitten olin lähes varma, että ahdistuisin tulevasta lumesta ja talvesta ylipäätään. Toisin kuitenkin kävi. Odotan ensimmäisiä kunnon pakkasia, poskien nipistelyä, hehkuvia ulkolyhtyjä, jääkiteitä ikkunoissa. Joulua.

Eilen illalla seisoin ulkona kauan paikallani. Katselin vain tummaa taivasta ja sen lukemattomia tähtiä, joita kohti yritin kurkottaa. Ajattelin elämää, kuolemaa ja sitä, kuinka vielä muutamaa tuntia aikaisemmin olisin ollut niin valmis lähtemään täältä pois. Mutta enhän minä todella halua luovuttaa. Maailmassa on liian paljon kaunista, josta en pysty luopumaan. 

Kyllä minä jaksan, olen jaksanut jo tänne asti.

30 sekunnin ikuisia totuuksia

Vilijonkka istui hetken palellen ja katseli puhelinta.

-Pian ikkunani muuttuvat mustiksi, hän ajatteli. 
Niiden eteen voisi ripustaa huovat. 

Peilit voisi kääntää seinään päin. Mutta hän ei tehnyt mitään, istui vain ja kuunteli tuulen ulvontaa savupiipussa. Se ulvoi kuin pieni hylätty eläin.

Talo vapisi aivan hiljaa, nyt tuuli puuskittain, kuului miten myrsky otti vauhtia ja tuli täyttä laukkaa yli meren. Kattotiili liukui alas ja iskeytyi kappaleiksi kalliota vasten. Vilijonkka vavahti ja nousi. 

Hän meni kiireesti makuuhuoneeseen. Mutta se oli liian avara, se ei tuntunut turvalliselta. 

Ruokakomero. Se oli kyllin pieni ja suojaisa. Vilijonkka otti peiton syliinsä, ryntäsi keittiön käytävän läpi, potkaisi ruokakomeron oven auki ja sulki huohottaen sen jäljestään. 

Tänne ei myrsky juuri kuulunut.

Eikä täällä ollut ikkunaa, vain pieni tuuletusaukko.

Hän haparoi pimeässä eteenpäin perunasäkin ohitse hillohyllyn alle ja kääriytyi peitteeseensä ihan seinää vasten.

Kerta kaikkiaan kamala päivä. Alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, ettei minusta ole enää mihinkään. Vaikka kuinka yrittäisin onnistua jossakin, niin aina tuntuu menevän pieleen. Yrittäminen on ensimmäinen askel epäonnistumiseen. Voisin jopa allekirjoittaa tuon väitteen.

Yo-kirjoitukset, kurssikokeet, äidinkielen aineet, laihduttaminen...mitä nyt ikinä mieleen tuleekaan - minä mokaan ne kaikki. Tekisi mieli jo luovuttaa.

Anteeksi tämä valitus, en nyt vain jaksa edes yrittää olla positiivisempi. Itseinho taas maksimissaan...

Lupaan kirjoittaa viikonlopulla jotakin järkevämpää.


Toivottavasti uusi ulkoasu ei ole sentään aivan karmea.

Vielä näin sivumennen; aloitan uudelleen Tiny Breakfast- blogin pitämisen. Syömiseen on saatava jokin kontrolli.

Elän pilkullisen sateenvarjoni voimalla (ja suonissani hyökyy spiidi)

-Minä olen Piisamirotta, sanoi kurja olento heikolla äänellä.
 Eipä siltä, että sillä olisi mitään merkitystä...

Mutta teidän siltarakennelmanne on hävittänyt kotini joentörmässä. 
Tietenkin - filosofin mielestä on täsmälleen yhdentekevää elääkö hän vai kuolee - mutta tämän vilustumisen jälkeen on epävarmaa, 
kuinka minun käy...

-Olen tavattoman pahoillani, sanoi Muumipeikon isä. 
Minä en tiennyt, että te asuitte sillan alla. Tulkaa kaikin mokomin sisään. 
Vaimoni voi varmasti järjestää vuoteen jossakin.

- En minä välitä erikoisemmin vuoteista - ne ovat tarpeettomia huonekaluja, Piisamirotta sanoi sävyisästi.  
Minun kotini oli vain kolo, mutta minä viihdyin siellä. 
Tosin filosofista on yhdentekevää viihtyykö hän vai ei 
- mutta hyvä kolo se oli joka tapauksessa.

Tiedän olevani turhan usein jälkiviisas, etenkin tämän abivuoden aikana. Ei olisi todellakaan pitänyt lusmuilla tunneilta ilman kunnollista syytä - nyt olen oikeasti sairastumassa flunssaan. Sikainfluenssasta tuskin on kyse, mutta olo on joka tapauksessa aivan hakattu. Voimat olivat poissa jo edellisellä viikolla, en olisi jaksanut juuri muuta kuin nukkua. (Hyvä on, kuulostaa siltä, kuin yrittäisin puolustella poissaolojani...) Jos vielä possunuhakin sattuu myöhemmin iskemään minuun, joudun kärsimään elinkautista loputtomien lisätehtävien suhteen. En tiedä, pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. Edellisinä vuosina en ollut koulusta pois lähes koskaan. Pientä motivaation laskua, sanoisin.

Nyt en osaa kirjoittaa oikein mitään ihmeellisempää. Kirjoitusinspiraatio on kadonnut kuin tuhka tuuleen - jokaisen lauseen muotoileminen on tuskan takana. Huoh.

Laihdutus ei onnistu sitäkään vähää: tälle jojoilulle ei näytä olevan loppua ainakaan lähitulevaisuudessa. Nyt jos koskaan olisi käyttöä täydelliselle itsekurille. 

Luvassa muutos: Minä lupaan ryhdistäytyä, ei enää konditionaaleja.  

Tämä on ainoa saavutettavissa oleva vapaus

Minä vaikutan itsekin hieman vieraalta 
näissä varhaisissa muistikuvissani: 

tarkkaavaiselta ja vastahankaiselta, oudon hiljaiselta. 

Koko ikäni ihmiset ovat pitäneet ujouttani umpimielisyytenä,  
hienosteluna, jonkinlaisena pahantuulisuutena. 

"Lakkaa näyttämästä noin ylimieliseltä!" isä saattoi huutaa minulle 
kun söin, katselin televisiota tai muuten puuhailin omiani. 

Mutta tästä kasvojeni rakenteesta 
(sitä se minusta itse asiassa on, 

suupielten taipumusta painua alaspäin, 
 ei sillä ole juuri mitään tekemistä mielialojeni kanssa) 

on ollut yhtä usein hyötyä kuin haittaa.

On taas se aika vuodesta, kun todellisuuspakoiluni on huipussaan. Jokainen hetki viikoista tunteihin toistaa itseään - taisin elää tämän päivän eilenkin. Minä vihaan näitä seiniä, koulun ahtaita käytäviä, pienen maailmani rajoja. Muiden asettamia velvollisuuksia, joiden edessä ei ole mahdollista valita. Elämä täällä on yksi suuri vitsi.

Kai minä olen aina ollut luonteeltani enemmän tai vähemmän eskapisti, paennut totuutta vaeltelemalla omissa maailmoissani. Tuntuu, että katosin jo lapsena niihin kiehtoviin satuihin, joita isäni luki minulle iltaisin.

Sen enempää arvelematta Liisa hyppäsi koloon Kanin perässä. 

Hän ei muistanut ajatella miten pääsisi niitylle takaisin.

Musiikinopettaja: "Tuo tyttö on aina niin ajatuksissaan."

Eräs asiakas kaupassa: "Tuolla tytöllä on harvinaisen tutkiva katse."

Naapuri: "Tuon tytön kanssa te olette vielä totisesti kusessa."

(Etenkin jälkimmäinen lausahdus saa hieman hymyilyttämään.)

En ole koskaan ollut erityisen innostunut osallistumaan ympärilläni tapahtuviin asioihin. Olen pikemminkin tarkkailija. Tutkin ihmisten kasvoja, eleitä, ilmeitä ja kokonaisuutta luultavasti enemmän, kuin he ehkä uskovatkaan. Hiljaisuudestani on ollut hyötyä ihmistuntemuksen kasvamisen kannalta, mutta onhan siinä tietysti huonotkin puolensa. Oikea minäni on jäänyt vieraaksi kaikille muille. Olen aivan liian vaikeasti lähestyttävä; pahimmassa tapauksessa en reagoi keskusteluyrityksiin juuri mitenkään. Ihmiset pitävät outona ja ehkä toisinaan tyhmänäkin - miksi tuo ei ikinä sano mitään? No, mitä muuta voi odottaa tytöltä, joka jutteli lapsena lähes yksinomaan pehmoleluilleen ja puhui itsestään kolmannessa persoonassa? Hyvä kysymys.

                                                           ***

Jälleen kerran joudun myöntämään, että tekstistäni puuttuu punainen lanka. Mutta ehkäpä se on ymmärrettävää. Kaikki on tällä hetkellä aivan liian sekavaa, en osaa tehdä päätöksiä suuntaan enkä toiseen. Totta puhuen en ole ollut koskaan elämäni aikana näin epävarma. 

Tätä menoa sorrun hakemaan vastauksia jo City.fi:n oraakkelilta.  
(Näin meidän kesken, taisin juuri äsken tehdä sen.)

Hiljaisuus huoneessa, kuin kauan sitten kuolleet kielet

Onko kirjallisuuden ulkopuolella olemassa mitään 'kohtalokasta vikaa', sellaista vaikuttavaa tummaa säröä, joka kulkee koko elämän halki? Ennen uskoin ettei ole. Nyt uskon että on. Ja uskon että minun vikani on tämä: sairas kaipaus kaikkeen maalaukselliseen hinnalla millä hyvänsä.

A moi. L'histoire d'une de mes folies. Itselleni. 

Kertomus yhdestä hulluudestani. 

Jos minun jotakin olisi pitänyt näiden vuosien varrella oppia, niin sen, ettei keittiössä saisi viipyä minuuttia kauempaa. Mutta kun en ole. Kahden kahvikupin jälkeen onnistuin ahtamaan itseeni sekä tummaa että vaaleaa leipää, italiansalaattia, kuivattuja hedelmiä, suklaata...jne. Apua. Olen parantumaton tunnesyöjä.

Luultavasti on turha edes mainita, että laihdutus on tällä viikolla kaikkea muuta kuin onnistunut. En uskalla käydä vaa'alla enää lainkaan. Vihaan itseäni niin paljon, vihaanvihaanvihaan. Miksi minun on tehtävä kaikki niin mahdottoman vaikeaksi? Jos olisin ollut järkevä ja noudattanut alkuperäistä suunnitelmaani, painaisin nyt ainakin kymmenen kiloa vähemmän. Jos.

Kaiken lisäksi laiskuudellani ei näytä olevan enää mitään rajaa  - taas matikan tehtävät laskematta. Tasalyhennys- ja annuiteettilainojen syvällistä pohdintaa. Ei kiitos. En jaksa myöskään suunnitella ja jäsennellä etukäteen huomista otsikkoainetta. Antaa olla, antaa kaiken olla.
  

Frankly my dear, I don't give a damn.  

ps. Vaihdoin blogin tekstin kirjaisinta, ja nyt vanhoissa postauksissa teksti välillä pienenee/suurenee mystisesti. En jaksa tehdä asialle mitään. Anteeksi.  

Pystytin pateettisuuden kulissit

"Kuolema on kauneuden äiti", Henry sanoi.

"Entä mitä kauneus on?"
"Kauhua."
"Hyvin sanottu", Julian sanoi. 
"Kauneus on harvoin pehmeätä tai lohdullista. Päinvastoin.
Aito kauneus on aina hätkähdyttävää."

Katsoin Camillaa, jonka kasvot kylpivät auringonvalossa, ja ajattelin sitä Iliaan kohtaa, jota niin rakastan, Pallas Athenea ja kauhistuttavien silmien loistetta.

"Ja jos kauneus on kauhua, mitä halu sitten on?" Julian sanoi.
"Me kuvittelemme, että meillä on paljon haluja, mutta itse asiassa meillä on vain yksi. Mikä se on?"
"Halu elää", Camilla sanoi.
"Elää ikuisesti", Bunny sanoi leuka käsissä.

Vesikattila alkoi viheltää.

Niinä harvoina kertoina, kun minulla olisi hieman ylimääräistä aikaa, en osaa tehdä muuta kuin maata sängyssä ja tuijottaa kattoon ajatellen liikaa tai ajattelematta mitään. Suunnittelen kaikki lomat ja vapaapäivät etukäteen (siivoa huone, ulkoile, katso ne ja ne elokuvat, lue kirjoja, piirrä, kirjoita...), mutta lopputulos on aina sama. En saa aikaiseksi mitään.

En osaa sanoa, milloin tämä mahdoton väsymys ja kyllästyminen tarkalleen alkoi. Opiskelujen eteen en jaksa tehdä enää paljoakaan; hyvä, jos edes vaivaudun puolihuolimattomasti hutaisemaan annetut läksyt. Ja nekin ovat aina väärin. Yrittäminen on ensimmäinen askel epäonnistumiseen.

Odotan päivä päivältä yhä enemmän sitä, että voisin viimeinkin muuttaa omaan asuntoon. Haluaisin herätä aamuisin suloiseen hiljaisuuteen ja kävellä keittiöön tietäen, ettei siellä ole ketään muuta. Ei ketään, joka pilaisi koko päivän sanomalla mielestään jotain ah-niin-fiksua, mutta tosiasiassa aivan käsittämättömän typerää. Voisin keittää rauhassa minttusuklaakahvini ilman turhia väittelyitä. Aamulla kun ei kommunikoida.

No niin; pitkästytän teitä taas joutavilla valituksillani. Näinkin viime yönä unta, että kymmenen lukijoistani oli päättänyt jättää tämän blogin seuraamisen. (Oli pakko tulla tarkistamaan, pitikö se paikkansa..) Onneksi ei sentään.

--Näitä elämän suuria ongelmia.