Sinä olet varjoja puistossa

Mutta miksi hän hymyili niin veitikkamaisesti ja haastavasti?
Hymyilikö hän todellakin minulle?
Vai hymyilyttikö häntä jokin hauska ajatus, joka oli juolahtanut 
hänen mieleensä eikä liittynyt millään tavalla minuun?
Vai olinko minä hänen mielestään huvittava?
Sekin oli mahdollista.
Mutta ei minussa ollut mitään huvittavaa, 
 uskoin olevani melko tavanomaisen näköinen,
kun taas hän näytti kieltämättä hiukan koomiselta 
valtava appelisiinipussi sylissään. 
Ehkä hän hymyilikin itselleen.
Ehkä hän oli täynnä itseironiaa.
Kaikilla ihmisillä ei ole sitä ominaisuutta. 

Olen harkinnut jo useampaan kertaan tämän blogin poistamista, sillä sen pitäminen on alkanut tuntua enimmäkseen ahdistavalta. En osaa muotoilla ajatuksiani näihin teksteihin koskaan niin kuin todella haluaisin; lopputulos on lähes aina ankea ja itseään toistava. Mutta voihan olla toki niinkin, että olen menettänyt viimeisetkin kirjoittamisen lahjani. Oli sitten niin tai näin, pidän ainakin aluksi hieman pitemmän tauon tästä blogimaailmasta. Jatkosta en vielä tiedä.

Haluaisin oppia vihdoinkin elämään - edes pienissä hetkissä, vähän kerrallaan. Tätä tyhjyyttä on kestänyt jo aivan liian kauan. Olen ajatellut hakea kirjoitusten jälkeen apua syömisongelmiini, sillä yksin en pääse niistä irti. Kolme vuotta sitten minut vietiin väkisin psykologille, mutta nyt olisin itse valmis yrittämään. Tämä itsevihani on kuitenkin niin suuri, että pelkään lopulta epäonnistuvani. Mutta en halua myöskään luovuttaa.

Minä haluan tuntea. 

Joskus voin mennä vuorille vain katsomaan

Kuu katsoo ikkunasta sisään, kuin valtava laikukas levy,
gongi, jota musta jättiläinen voi lyödä niin, että tähdet tärisevät.
Davi katsoo katsomistaan, sulkee silmät ja
 tunnustelee tietä sänkyynsä, jättää verhon puolitankoon.
Niin hän vie kuun mukanaan peiton alle, näkee sen luomiensa alla,
painaa sormellaan levyä, hitaasti se sammuu ja kuolee. Tulee pimeä. 
Jos hän ei heräisi aamun valjetessa, olisiko hän silloin kuollut?
Hän kääntyy unisena seinään päin. Hän vetää polvet koukkuun.
On kuin hän näkisi itsensä jostain korkealta, ja sitten ei enää. 

Ei tämä voi olla enää totta. Ainakaan en haluaisi sen olevan. Marraskuusta lähtien olen joutunut ravaamaan yhtenään lääkärissä, pöytäni täyttyy vähitellen mitä erilaisimmista lääkepurkeista, ja epikriisieni pohjalta voisi pian kirjoittaa Kalevalaakin suuremman eepoksen. Sinne menivät potkiaiset, penkkarit ja abiristeily - en voinut osallistua niistä ainoaankaan. Onko tämä jälleen sitä kohtalon ivaa?

Niinpä niin. Akneni alkoi uudelleen muutama kuukausi sitten, ja siitä lähtien kaikki aamut ovatkin olleet yhtä painajaismaista tappelua komedojen, finnien, meikkivoiteiden ja puuterin kanssa. Differinistä ei ole ollut mihinkään, mutta mitään sisäisiä lääkkeitä en enää suostu syömään. Mielessäni kummittelevat vieläkin Isotretinoin-kuurin lukuisat ei-niin-mukavat sivuoireet: kasvojen ihon kuoriutuminen, lähes päivittäinen nenäverenvuoto, maksa- ja kolesteroliarvojen kohoaminen, masennuksen pahentuminen ja mitä näitä kaikkia nyt olikaan. Ihoni on totaalisesti pilalla, mikä ei ainakaan helpota tätä naisena oloa. 

Ikään kuin tilanne ei olisi jo riittävän vaikea ennestään, tiistai-iltana kasvoihini levisi jokin aivan käsittämätön tulehdus. Toivoin sen rauhoittuvan yön aikana, mutta aamulla ihoni näytti entistä kauheammalta, enkä voinut edes ajatellakaan meneväni illalla potkiaisiin. Olo oli muutenkin huono; oksetti, pyörrytti ja myös lämpö oli noussut. Isäni soitti kiireesti serkulleen, joka on ihotautilääkäri. Hänen mukaansa immuniteettijärjestelmäni on saattanut pettää, mihin myös aikaisemmat oireeni luultavasti viittaavat. Ja ei kun terveyskeskukseen hakemaan reseptiä antibiootteihin. Yritin epätoivoisesti kietoa suurta kaulahuivia kasvojeni peitoksi, sillä jouduin lähtemään tietenkin ilman meikkiä. Eihän siitä mitään apua ollut; ihmiset tuijottivat ja minua hävetti enemmän kuin koskaan. 

En ole ehtinyt lukea vielä yhtään uskonnon ja historian yo-kokeita varten, eikä lukulomastakaan näytä olevan juuri apua. Kalenterini on täynnä lääkäriaikoja, joiden lomassa on turha edes yrittääkään päntätä minkäänlaisia kurssikirjoja. Tämä abivuosi on ollut valehtelematta yhtä helvettiä, jonka huipentumana on mitä todennäköisimmin säälittävä ja täysin hyödytön yo-todistus. Onnistuin mokaamaan täydellisesti jo äidinkielen tekstitaidon kokeessa sekä englannin ja ruotsin kuuntelussa. Odotan jokseenkin kauhulla maaliskuun puoliväliä.

Ja jos totta puhutaan, odotan nykyään kauhulla lähes joka ikistä päivää. 

Saanhan olla hullu niin kuin ennen

Hiivin hiljaa ylös huoneeseeni. Ketään ei näy.

Makaan sängyllä, kokoon käpertyneenä.

Jos joku koskee minuun, minä isken, kuin käärme.

Jos puristan silmäni tiukasti kiinni, 

voin nähdä kaiken salatun mitä tapahtuu.

En unohda siitä mitään. Saan sen valtaani.

Eikä kukaan aavistakaan!

Olen salainen vakoilija, en viestinviejä vaan 

salaisten kirjoitusten vastaanottaja.

Olen kuin pölyhiukkanen siivilöityvässä valossa,

ladonseinän terävissä valokaduissa.

Tunnen olevani jälleen aivan eksyksissä - en jaksaisi taistella joka päivä tätä väsymystä ja ahdistusta vastaan. Ne ovat luoneet sisälleni eräänlaisen tyhjiön, jota en osaa enää täyttää. Kaikki on merkityksetöntä, millään ei ole mitään väliä. Tyhmyyttäni olen yrittänyt paeta ongelmiani Opamoxien ja iänikuisen ahmimisen avulla, mutta eiväthän ne tee tilannetta yhtään sen paremmaksi. Pikemminkin vain pahentavat. En ymmärrä, miksi minun on purettava kaikki tunteeni aina ruokaan. Toisinaan turvaudun chew & spit -menetelmään, joka ei tuo kylläkään paljoa lohtua. Vaikka sylkisin kaiken ulos, tuloksena on silti huono omatunto. En ole vahva, enkä tule koskaan sitä olemaankaan.

Olen päättänyt luovuttaa prelien ja kirjotusten suhteen, sillä kurssikirjojen loputon pänttäys tekisi minut ennen pitkää hulluksi. Haluaisin tehdä jotakin luovaa; kirjoittaa tarinoita, runoja, piirtää...ihan mitä vain. Silti en tahdo saada itsestäni mitään irti. Eilen tosin soitin pitkästä aikaa pianoa, joka kuulosti olevan yhtä epävireessä kuin minäkin. Tapailin uudelleen vanhoja nuotteja, mm. Heino Kasken Yö meren rannalla. Se on ehdottomasti kaunein kaikista niistä kappaleista, joita olen vuosien aikana harjoitellut. Minusta on alkanut vähitellen tuntua, etten lopettanut soittamista ainoastaan ajanpuutteen takia. Luovuin siitä samasta syystä kuin kirjoittamisesta ja piirtämisestäkin. Vain valtavan itsekriittisyyden vuoksi.