Joskus voin mennä vuorille vain katsomaan

Kuu katsoo ikkunasta sisään, kuin valtava laikukas levy,
gongi, jota musta jättiläinen voi lyödä niin, että tähdet tärisevät.
Davi katsoo katsomistaan, sulkee silmät ja
 tunnustelee tietä sänkyynsä, jättää verhon puolitankoon.
Niin hän vie kuun mukanaan peiton alle, näkee sen luomiensa alla,
painaa sormellaan levyä, hitaasti se sammuu ja kuolee. Tulee pimeä. 
Jos hän ei heräisi aamun valjetessa, olisiko hän silloin kuollut?
Hän kääntyy unisena seinään päin. Hän vetää polvet koukkuun.
On kuin hän näkisi itsensä jostain korkealta, ja sitten ei enää. 

Ei tämä voi olla enää totta. Ainakaan en haluaisi sen olevan. Marraskuusta lähtien olen joutunut ravaamaan yhtenään lääkärissä, pöytäni täyttyy vähitellen mitä erilaisimmista lääkepurkeista, ja epikriisieni pohjalta voisi pian kirjoittaa Kalevalaakin suuremman eepoksen. Sinne menivät potkiaiset, penkkarit ja abiristeily - en voinut osallistua niistä ainoaankaan. Onko tämä jälleen sitä kohtalon ivaa?

Niinpä niin. Akneni alkoi uudelleen muutama kuukausi sitten, ja siitä lähtien kaikki aamut ovatkin olleet yhtä painajaismaista tappelua komedojen, finnien, meikkivoiteiden ja puuterin kanssa. Differinistä ei ole ollut mihinkään, mutta mitään sisäisiä lääkkeitä en enää suostu syömään. Mielessäni kummittelevat vieläkin Isotretinoin-kuurin lukuisat ei-niin-mukavat sivuoireet: kasvojen ihon kuoriutuminen, lähes päivittäinen nenäverenvuoto, maksa- ja kolesteroliarvojen kohoaminen, masennuksen pahentuminen ja mitä näitä kaikkia nyt olikaan. Ihoni on totaalisesti pilalla, mikä ei ainakaan helpota tätä naisena oloa. 

Ikään kuin tilanne ei olisi jo riittävän vaikea ennestään, tiistai-iltana kasvoihini levisi jokin aivan käsittämätön tulehdus. Toivoin sen rauhoittuvan yön aikana, mutta aamulla ihoni näytti entistä kauheammalta, enkä voinut edes ajatellakaan meneväni illalla potkiaisiin. Olo oli muutenkin huono; oksetti, pyörrytti ja myös lämpö oli noussut. Isäni soitti kiireesti serkulleen, joka on ihotautilääkäri. Hänen mukaansa immuniteettijärjestelmäni on saattanut pettää, mihin myös aikaisemmat oireeni luultavasti viittaavat. Ja ei kun terveyskeskukseen hakemaan reseptiä antibiootteihin. Yritin epätoivoisesti kietoa suurta kaulahuivia kasvojeni peitoksi, sillä jouduin lähtemään tietenkin ilman meikkiä. Eihän siitä mitään apua ollut; ihmiset tuijottivat ja minua hävetti enemmän kuin koskaan. 

En ole ehtinyt lukea vielä yhtään uskonnon ja historian yo-kokeita varten, eikä lukulomastakaan näytä olevan juuri apua. Kalenterini on täynnä lääkäriaikoja, joiden lomassa on turha edes yrittääkään päntätä minkäänlaisia kurssikirjoja. Tämä abivuosi on ollut valehtelematta yhtä helvettiä, jonka huipentumana on mitä todennäköisimmin säälittävä ja täysin hyödytön yo-todistus. Onnistuin mokaamaan täydellisesti jo äidinkielen tekstitaidon kokeessa sekä englannin ja ruotsin kuuntelussa. Odotan jokseenkin kauhulla maaliskuun puoliväliä.

Ja jos totta puhutaan, odotan nykyään kauhulla lähes joka ikistä päivää.