Saanhan olla hullu niin kuin ennen

Hiivin hiljaa ylös huoneeseeni. Ketään ei näy.

Makaan sängyllä, kokoon käpertyneenä.

Jos joku koskee minuun, minä isken, kuin käärme.

Jos puristan silmäni tiukasti kiinni, 

voin nähdä kaiken salatun mitä tapahtuu.

En unohda siitä mitään. Saan sen valtaani.

Eikä kukaan aavistakaan!

Olen salainen vakoilija, en viestinviejä vaan 

salaisten kirjoitusten vastaanottaja.

Olen kuin pölyhiukkanen siivilöityvässä valossa,

ladonseinän terävissä valokaduissa.

Tunnen olevani jälleen aivan eksyksissä - en jaksaisi taistella joka päivä tätä väsymystä ja ahdistusta vastaan. Ne ovat luoneet sisälleni eräänlaisen tyhjiön, jota en osaa enää täyttää. Kaikki on merkityksetöntä, millään ei ole mitään väliä. Tyhmyyttäni olen yrittänyt paeta ongelmiani Opamoxien ja iänikuisen ahmimisen avulla, mutta eiväthän ne tee tilannetta yhtään sen paremmaksi. Pikemminkin vain pahentavat. En ymmärrä, miksi minun on purettava kaikki tunteeni aina ruokaan. Toisinaan turvaudun chew & spit -menetelmään, joka ei tuo kylläkään paljoa lohtua. Vaikka sylkisin kaiken ulos, tuloksena on silti huono omatunto. En ole vahva, enkä tule koskaan sitä olemaankaan.

Olen päättänyt luovuttaa prelien ja kirjotusten suhteen, sillä kurssikirjojen loputon pänttäys tekisi minut ennen pitkää hulluksi. Haluaisin tehdä jotakin luovaa; kirjoittaa tarinoita, runoja, piirtää...ihan mitä vain. Silti en tahdo saada itsestäni mitään irti. Eilen tosin soitin pitkästä aikaa pianoa, joka kuulosti olevan yhtä epävireessä kuin minäkin. Tapailin uudelleen vanhoja nuotteja, mm. Heino Kasken Yö meren rannalla. Se on ehdottomasti kaunein kaikista niistä kappaleista, joita olen vuosien aikana harjoitellut. Minusta on alkanut vähitellen tuntua, etten lopettanut soittamista ainoastaan ajanpuutteen takia. Luovuin siitä samasta syystä kuin kirjoittamisesta ja piirtämisestäkin. Vain valtavan itsekriittisyyden vuoksi.