Vaikka sata vuotta tässä satamassa

Se on ilmeisesti enemmän sääntö kuin poikkeus, että joka kerran, kun ehdin olla edes hieman tyytyväinen itseeni, niin jo seuraavassa hetkessä pilaankin kaiken. Haluaisin kertoa jotain uutta, kuten: olen laihtunut, olen päässyt eroon ahmimisesta, olen pitkästä aikaa onnellinen, mutta se on kaikesta päätellen liikaa pyydetty. En jaksa enää kirjoittaa kerta toisensa jälkeen samoja asioita; kuka niitä oikeasti edes jaksaa lukea? Taidankin päivittää blogiani vasta sitten, kun olen onnistunut jossain, eli toisin sanottuna LAIHTUNUT. Jos sitä ihmettä minun kohdallani nyt koskaan tapahtuu.

ps. Päätin laittaa myös toisen blogini julkiseksi. (Huom. Perun edellisen : D Blogi näkyy taas vain minulle, sillä tarkemmin ajatellen en kehtaa kirjoittaa syömisiäni kaikkien nähtäväksi..)

Autoradiossa lauloi joku Elvis ja ikkunan huurteessa luki "James Dean"

Lupasin tuossa muutama postaus aikaisemmin, etten enää muuta blogini ulkoasua, mutta päätinpä kuitenkin vaihtaa tuon bannerin kuvan...Vihdoinkin löysin kutakuinkin sellaisen, jota olen jo kauemman aikaa etsinyt. Mutta se siitä.

Olen ollut melko tyytyväinen näihin päiviin, sillä en ole kertaakaan sortunut ahmimaan. Epätavallista minun itsekurillani. Olen pääasiassa juonut nesteitä (vettä, teetä, mehua ja Pepsi Maxia) ja suolatasapainon ylläpitämiseksi olen sekoittanut kerran päivässä puolikkaan kanaliemikuution kuumaan veteen. Eilen söin kylläkin myös hieman vadelmia ja mustaherukoita, mutta niistä tuskin tuli paljoakaan kaloreita. Päätin aloittaa taas kirjoittamaan ylös syömisiäni ja loin aamulla sitä varten uuden blogin (Coffee black and Egg white), joka näkyy ainakin toistaiseksi vain itselleni. Jos sen lukeminen jotakin kiinnostaa (?), niin voin myös harkita, että tekisin siitä myöhemmin julkisen. 

Tänään päätin antaa itselleni luvan laiskotella, joten en ole koskenutkaan ruotsin ja uskonnon kirjoihin. Huomenna sitten...Haluaisin katsella pitkästä aikaa joitakin vanhoja elokuvia tai kuunnella muutamia äidin vinyylilevyjä. Tai ehkä voisin yrittää vihdoin ja viimein saada aikaiseksi uuden runon tai aloittaa vaihtoehtoisesti kirjoittamaan novellia. Häiritsee vain tuo konditionaali. Jos yhtään tunnen itseäni, tiedän sen tarkoittavan sitä, että huomaan istuvani koneella vielä puolenyön aikoihin. Aloittaminen tuntuu jostain syystä aina liian vaikealta. 

Sä lupasit, että me ei kuolla koskaan

Oikeastaan osasin odottaakin tätä. Nyt myös serkkuni on sairastunut syömishäiriöön. Tuntuu siltä, että tämä on minun syytäni, sillä pelleilyni ruoan kanssa ei ole ollut kovinkaan esimerkillistä. Hän oli jo paljon aikaisemmin puhunut laihduttamisesta ("kaikki olisi helpompaa, jos ei tarvitsisi syödä mitään"), mutta eilen huomasin muutoksen vielä selvemmin. Hän puhui laksatiiveista ja oksentamisesta (ravasi myös yhtenään vessassa), eikä syönyt juuri mitään. En tiedä, pitäisikö minun kertoa eipäilyistäni hänen äidilleen, joka on aivan liian sinisilmäinen. Ahdistaa. Miten tässä aina käy näin?

Tässä on dinosaurus. Tässä on krokotiili, niin kuin silloinkin. Kun kelloissa viisarit liikkui hitaammin.

Noh, paasto ei onnistunut ehkä aivan niin kuin suunnittelin. Syömättömyyttä kesti vain yhden ainoan päivän, seuraavana jo sitten sorruinkin. Harmittaa hiukan; jos olisin yrittänyt vielä enemmän, olisin varmasti onnistunut. Huomenna lähden serkkujen kanssa käymään mummin luona ja toivon todella, että pystyisin vastustamaan kaikkia niitä suklaalevyjä ja jäätelöpakkauksia, joita siellä mitä luultavimmin taas odottaa. Maanantaina ja tiistaina kokeilen uudestaan paastoa, jos silloin sujuisi vaikka hieman paremmin.

Olen vasta nyt alkanut käsittää, että jo vuoden päästä minun pitäisi lähteä pois kotoa, muuttaa omilleni ja osata olla aikuinen. Mutta ei minusta ole siihen. Viime aikoina olen katsellut entistä enemmän kaikkia niitä piirrettyjä, joita minulle nauhoitettiin kun olin pieni. Muumeja, Vili Vilpereitä, Phileas Foggin seikkailuja, vanhoja Disneyn klassikkoja ja mitä nyt siitä valtavasta videokasasta vain ikinä löytyykään. Olen lukenut uudestaan myös monia satuja. Eniten pidän H.C Andersenin Pieni merenneito- sadusta, sillä se koskettaa minua erityisesti. Ruma ankanpoikanen on myös ihana. 

Miten voin pärjätä yksinäni, kun olen elänyt lapsesta lähtien omassa satumaailmassani, enkä ole ollut juurikaan kiinnostunut todellisuudesta- pikemminkin paennut sitä aina kun vain mahdollista. Häpeäkseni on kai myönnettävä, että en ymmärrä mitään esimerkiksi pankkiasioista tai politiikasta. Täysin hepreaa molemmat. Ja entä tämä sosiaalisten tilanteiden pelko? Mitä todennäköisemmin linnoittaudun neljän seinän sisään, jotta välttyisin ahdistavalta ihmispaljoudelta. Siellä sitten oltaisiin, minä ja pieni maailmani. 

Jos totta puhutaan, pelkään lähes kaikkea, mikä vain jollain tavalla liittyy tulevaisuuteen. 

Katson seitsemättä kertaa kelloa

Hyvä on, viimeinen kerta kun muutan blogini ulkoasua. En voi sille mitään, että kyllästyn helposti. Mutta nämä värit ja kuvat saavat pysyä kyllä nyt pitemmän aikaa...

Päätin aloittaa tänään nestepaaston. Mehuista tulee tietenkin harmittavan paljon kaloreita (50kcal/dl), mutta pelkällä vedelläkään en oikein jaksa olla. Olen juonut myös teetä, vaikka sitä ei paaston aikana ehkä saisi juoda. Onnistuin seitsemään asti olemaan syömättä, mutta äsken sorruin ottamaan muutaman mansikan, joita isäni toi kaupasta..No, ehkä se ei nyt maailmaa kaada. Huomenna yritän selvitä kuitenkin pelkillä nesteillä.

En ole jaksanut lukea tänään kirjoituksiin, sillä vasenta silmää sattuu jostakin syystä liikuttaa. Silmänpohjaa vihlaisee inhottavasti, jos käännän katseeni vasemmalle. Muutenkin hieman outo tunne. Ei kuulosta ehkä kovin vakavalta, mutta silti huolestuttaa. Etenkin kun tiedän kaikki riskit joita silmiini liittyy (kerroin niistä muistaakseni kevään postauksissa). Yritän lähteä kuitenkin vielä lenkille, olen istunut koko päivän sisällä. Tuntuu siltä kuin olisin sairastunut johonkin unitautiin; nukuin viime yönä yksitoista tuntia ja päivälläkin hieman, mutta olen edelleen väsynyt. Eikä tämä voi johtua univeloista, sillä loman aikana olen nukkunut mielestäni riittävästi. Outoa.

Seinille varjoja heijastin

Kaksi yötä mökillä saaressa. Oli vaihteeksi jotenkin vapauttavaa elää ilman sähköjä. Vielä parempi olisi ollut, jos ruoka olisi unohtunut matkasta, sillä vedin kolmesti harkitsemattomat kaloriöverit. Hyvä minä. Nyt vatsani on taas kuin ilmapallo (olisikin yhtä helppo puhkaista). 

Huomenna on ostettava lisää teetä, raejuustoa ja ehkä myös ananasta...Pepsi on toistaiseksi jätettävä pois laskuista, sillä hampaani ovat ei-niin-kauniissa kunnossa. Ja ennen kun ne olivat lähes valkoiset. 

Huoh, en haluaisi millään uskoa, että lomaa on jäljellä enää vain kolme viikkoa. Ja syksyllä ovat vielä ne kirjoituksetkin. Pelkkä ajatuskin ahdistaa ja saa voimaan pahoin. En ikinä tule selviämään ruotsista ja uskonnosta hyvin arvosanoin; en ole ensinnäkään lukenut tarpeeksi ja toisekseen en edes muista mitään. Ruotsin sanavarasto on loppujen lopuksi melko onneton. Äh, en jaksa enää kirjoittaa, väsyttää aivan liikaa. 

Nyt kun vielä löytäisi ne laksatiivitkin tuolta kassin pohjalta.

Kuvina ja silmienlumeina

Kaipaan sitä syksyä, jolloin olin 15-vuotias. Oli tarkoitus muuttaa vain hieman elämäntapoja, parantaa kuntoa. Sokeri, pasta, perunat, rasva ja punainen liha jäivät pois yllättävän helposti, mutta kalorimäärä pysyi silti pitkälti normaalina. Vähitellen aloin jättää syömättä myös muita ruokia ja liikkua enemmän. Se tapahtui aivan itsestään, en luultavasti edes huomannut sitä. Painoni laski tasaisesti, mikä kannusti minua jatkamaan. En enää muista, milloin kalorit putosivat alle tuhannen, alle viidensadan. En oikeastaan muista niistä ajoista juuri mitään muutakaan kovin selvästi. Silti kaipaan niitä nykyään hyvin usein. Laihdutus ei ole ollut koskaan niin helppoa kuin silloin. Muut kerrat ovat olleet toivottomia, täysin tuloksettomia yrityksiä. Olinko silloin oikeasti sairas, ja nyt vain yritän olla jotain, mitä en enää ole? Psykologikäyntien jälkeen itsekurini tuntui katoavan tyystin. Onnistuivatko he kuitenkin aivopesemään minut, vaikka luulin itse olevani se ovelin - se, jonka valheet uskottiin mennen tullen.

Nyt kaikki on kääntynyt päälaelleen. Minä en osaa laihduttaa, mutta en myöskään syödä normaalisti. Minä ahmin.

En tunne enää itseäni; tämä ei ole minun ajatusmaailmani, tämä ei ole minun kehoni. En halua olla se, jonka näen joka aamu peilistä. En halua olla minä.

Nyt rakastun kiiltokuviin, joiden kauniita olevan huhuttiin

Järkytyin eilen toden teolla astuessani vaa'alle. Miten olen voinut antaa itseni lihoa näin paljon? Tulee melkoinen kiire, jos haluan ylipäätään laihtua ennen koulun alkua. Vielä kesäkuussa farkut olivat päälläni löysät, nyt ne kiristävät sekä lantiosta että reisistä. Maksimaalinen ahdistus. Haluaisin niin olla laiha ja kiinteä, voisin ostaa uusia hienoja vaatteita ja hylätä vanhan, säälittävän tyylini. Mutta omapahan on vikani, että rämmin jatkuvasti näissä samoissa lukemissa - tai jopa suuremmissa. 

Viikonloppuna olisi reissu tiedossa ja siihen mennessä minun on päästävä ainakin tästä turvotuksesta. 

Vihaan itseäni. Miksi en voi ikinä muuttua?

Että tuntisin etäisesti eläväni

Päivän saldoksi tuli n.1500kcal, en ole tyytyväinen yhtään. Muuten olisi sujunut ihan hyvin, mutta olohuoneen pöydältä löytyi jälleen 200g lakritsipussi, jota yritin vastustaa viimeiseen asti. No, ei onnistunut, joten 700kcal siitäkin. 

Olen huomannut istuvani nykyään aivan liikaa tv:n edessä. Häpeäkseni täytyy myöntää, että katson jopa Salkkareiden uusintoja...Voisin käyttää senkin ajan hyödyllisemmin, esim. liikkumiseen. Tai kirjoittamiseen. En ole pitkään aikaan saanut aikaiseksi runoja tai mitään muutakaan. En vain uskalla jostain syystä edes yrittää, sillä pelkään kuitenkin epäonnistuvani. Itsekriittisyys on kasvanut valtavasti, eikä asiaa auta yhtään se, että keväällä äidinkielen aineeni menivät enemmän tai vähemmän pieleen. Eniten on kuitenkin harmittanut, etten osaa soittaa enää pianoa samalla tavalla kuin ennen. Lopetin tunneilla käymisen puoli vuotta sitten, enkä sen jälkeen ole koskenutkaan pianoon. Viime viikonloppuna kokeilin soittaa vanhoja läksyjäni; Mozartia, Sibeliusta...Mutta sormet eivät totelleet yhtään, soitto oli kömpelöä, ja säveliä oli uskomattoman vaikea löytää. Tuntuu, kuin koko kymmenen vuoden työ olisi valunut hukkaan. Itketti ja oli hyvin turhautunut olo. Pianonsoitto oli kuitenkin tärkeä osa minua; en olisi halunnut lopettaa sitä, mutta lukio vei lopulta liikaa aikaa. En tiedä, saanko koskaan taitojani täysin takaisin (ilman opettajan apua). Ainakin se vaatisi paljon työtä. No, jälkikäteen valittaminen ei hyödytä mitään.

Huomisen voisin käyttää lähes kokonaan lukemiseen; tänäänkään kun en saanut oikein mitään aikaiseksi. Syömisten osalta suunnitelma on seuraavanlainen:

• 2½ dl kaurapuuroa
• 200g raejuustoa
• 150g tonnikalaa

Jos taivas on myöhemmin kirkas

Tänään olen syönyt n.800kcal, mihin olen ihan tyytyväinen. Puuroa, raejuustoa ja omenoita. Huomenna voisin yrittää syödä hieman vähemmän, mutta en halua tiputtaa kalorirajaa heti liian alas, sillä olen (valitettavasti) tottunut siihen 2000 kaloriin nyt kesän aikana. Eli olen syönyt joko normaalisti tai ahminut. Päätin, etten käy vaa'alla nyt muutamaan päivään, jotta en masentuisi heti alkuun. Tiedän, että olen lihonut monta kiloa juhannuksen jälkeen ja haluan päästä niistä eroon mahdollisimman pian. Olen joutunut välttelemään ystävieni tapaamista, sillä häpeän niin paljon omaa olemustani tällä hetkellä. On ollut pakko keksiä kaiken maailman tekosyitä (vatsatauti, kirjoituksiin pänttääminen..), mikä on melko ahdistavaa pitemmän päälle. En halua tämän jatkuvan näin. 

En ole jaksanut tänään lukea uskontoa ja ruotsia, vaikka tiedän olevani kohta pulassa, jos en tee mitään kirjoitusten eteen. Kirkkohistoria on aivan hepreaa; vain ala-asteelta asti tankatut asiat ovat kutakuinkin jääneet mieleen. Olen vain ravannut tietokoneen ja tv:n väliä koko päivän. Ja onneksi käynyt sentään lenkillä myös. Katsoin äsken Taskuvarkaan toisen osan; todellakin hienosti tehty minisarja. ♥ Pitäisi hankkia myös kyseinen kirja, Fingersmith, mutta karu totuus on, että rahaa ei löydy tällä hetkellä yhtään. Ihastuin Sarah Watersin tapaan kirjoittaa luettuani Yövartion keväällä. Haluaisin muutenkin kartuttaa kirja- ja elokuvakokoelmaani, mutta taitaa jäädä toiseen kertaan. Olisi ehkä kuitenkin pitänyt hankkia se kesätyö.

Huomenna täytyy huolehtia, etten lipsu taas lihaskunnoista, sillä tänään ne jäivät kuinka ollakaan tekemättä. Ja ehkä olisi hyvä alkaa lukea sitä etiikkaakin; on sentään hieman kiinnostavampaa kuin kirkkohistoria. 

Ja jotain puuttui josta haaveilen

Ei tämä tunnu onnistuvan nyt sitten millään. Haluaisin kertoa edes joskus tässä blogissa, että olen kerrankin laihtunut, mutta se näyttää olevan liikaa vaadittu. Olen kokeillut kaikkia mahdollisia keinoja, joiden avulla voi yrittää estää ahmimista, kuten hampaiden pesu, veden juonti, purukumin pureskelu jne jne. Huoh. Jos teillä on jotain hyviä vinkkejä, niin kertokaa ihmeessä! Olisin enemmän kuin kiitollinen. 

Anteeksi näin lyhyt postaus, mutta nyt en keksi oikein mitään kirjoitettavaa. (Ellette sitten halua kuulla, minkälaista hiilihydraattimössöä olen tänäänkin itseeni ahtanut. Luulenpa, että ette.) Nyt suihkuun, aamulla ylös kuudelta ja lenkille. Yritän mennä 10km, mutta saa nyt nähdä.