Värikuvina jossain lensi linnut, kun taivas oli harmaa

Ihmisen mieliteot ovat arvoitus sinänsä,
eivätkä lapset poikkea siinä mitenkään aikuisista.
Ne, jotka ovat joutuneet mielitekojensa valtaan,
eivät osaa asiaa mitenkään valaista, ja ne taas,
jotka eivät ole milloinkaan kokeneet mitään sen kaltaista,
eivät kykene sitä käsittämään.
On ihmisiä, jotka vaarantavat henkensä 
valloittaakseen vuorenhuipun. Ei kukaan, 
eivät edes he itsekään osaa sanoa, miksi.
Jotkut tuhoavat itsensä valloittaessaan sellaista sydäntä,
joka ei välitä heistä vähääkään.

Tunne, jolle minulla ei ole mitään järjellistä nimeä, on onnistunut valtaamaan ajatukseni. Minusta on tullut huolestuttavan hajamielinen, todellisuudesta irtautunut parantumaton haaveilija. Toisin sanottuna (ilman turhia kaunisteluja), minusta on siis tullut täysi typerys. 

Huomasin unohtaneeni päivittää blogiani sitten maaliskuun alun jälkeen. Toisaalta ei minulla ole juuri ollutkaan mitään uutta kerrottavaa. "Nerokkaan" suunnitelmani ansiosta minulla on edessäni kokonainen vuosi täynnä tyhjiä päiviä, joiden aikana voin kehittää aikaansaamattomuuttani kohti uusia ulottuvuuksia. Mutta minun tavoitteenani oli ryhdistäytyä, ja sen aion myös tehdä. Olen suunnitellut aloittavani uudelleen kirjoittamisen ja piirtämisen, vaikka pelkäänkin taitojeni jo tyystin kadonneen. Rakentelin myös ajatusta pianotuntien jatkamisesta, mutta en ole kuitenkaan aivan varma motivaationi riittävyydestä. Kaiken järjen mukaan minun olisi hankittava jostain vielä töitäkin, sillä ilman rahaa mistään ei tule mitään.

Ennen pidin rimaani niin korkealla, että olisin voinut helposti kävellä sen ali kumartumatta. Mikään ei riittänyt, aina oli yritettävä vain enemmän ja enemmän. Nyt olen laskenut tuon samaisen riman niin matalalle, että voin kävellä sen yli. Toisinaan silti kompastuen. Mutta näin on parempi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minun maailmassani on muitakin värejä kuin vain mustaa ja valkoista. Ensimmäistä kertaa punaista, sinistä, vihreää. Linnunsiipiä, ilmapalloja.

Teen piruetin, se on totta.

Paetaan ikkunoista hetken rikkaina

Davi pitää kirjoja kädessään.
Niissä tuoksuvat sanat, 
jotka joku on kirjoittanut ja lähettänyt ilmoille,
ilmapalloina, linnunsiipinä, kuvina,
joiden sisään voi kasvaa. 
Hän ei ole poissa ikkunoiden takana olevasta maailmasta,
hän on sen sisällä, Norjan tuntureilla ja Mississipillä,
autioilla saarilla ja planeetoilla. 

Olen päättänyt yrittää ryhdistäytyä, mutta omalla tavallani. Se saattaa vaikuttaa muiden mielestä edelleen velvollisuuksien lykkäämiseltä tai laiminlyönniltä, vaikka en itse näekään sitä aivan niin. Kyhäilemäni Suunnitelma on siis seuraavanlainen: osallistun kirjoituksiin välittämättä vielä sen enempää arvosanoista (kunhan pääsen läpi ja saan lakin), uusin äidinkielen, englannin ja historian syksyllä ja haen Taideteolliseen korkeakouluun vasta ensi keväänä. 

Ainakin äidilleni tämä sopii oikein hyvin, samoin minulle. Tällä hetkellä kaikki motivaationi opiskelua kohtaan on kadonnut, sillä joudun yhtenään kamppailemaan ristiriitaisten ajatusteni kanssa. Toisaalta kaipaisin jo omaa rauhaa, eikä kotiin jääminen tunnu siten erityisen hohdokkaalta. Mutta tiedän senkin, etten selviäisi vielä omillani, vaikka sitä ei olekaan kovin helppoa myöntää. Välivuoden aikana aion hakea apua ainakin syömishäiriööni, sillä siitä minun olisi päästävä ensisijaisesti eroon. Sen takana vaikuttavat tietenkin monet eri tekijät, joista on vaikea puhua kenellekään ulkopuoliselle. Mutta ehkä voisin silti yrittää. Ja luovuttaahan en vielä halua.

Tuo helminauhoja rannikoiden tyttäriltä, vähän tähän yöhön järkeä

Kun tulin huoneeseeni, se oli kuutamon hopeoima ja vieras,
ikkuna oli edelleen auki ja Parmenides oli avoinna pöydällä 
mihin se oli jäänyt; vieressä oli ruokabaarista tuotu
 puoliksi juotu kahvi kylmänä styroxkupissaan. 
Huoneessa oli koleaa mutta en sulkenut ikkunaa.
Menin vain pitkäkseni sängylle kenkiä riisumatta 
ja valoa sytyttämättä.

Maatessani siinä kyljelläni ja 
tuijottaessani valkoista kuunvalolammikkoa puulattialla 
tuuli puhalsi verhot huoneeseen, pitkinä ja kapeina kuin aaveet.
Parmenidesin sivut lepattivat aivan kuin 
näkymättömän käden selailemina.

Ei mitään uutta auringon alla. Se siitä minun parantumismyönteisyydestäni; en minä pysty tähän, en ainakaan yksin. Viimeisimmän päivityksen jälkeen ajatukseni ovat risteilleet vailla minkäänlaista logiikkaa, toisiaan kohti, toistensa ohitse, minusta pois. Ne lentävät nopeina ja saavuttamattomina, jossakin, juuri ja juuri minun ulottumattomissani, enkä jaksa enää edes kurottautua tavoitellakseni niitä takaisin. Tällä hetkellä kaikki on vain hämärää, tyhjyyttä, hämärää.

Äiti oli lähes koko viime viikon poissa, risteilyllä ja siskonsa luona, ja minä tietenkin käytin tilaisuuteni hyväksi ja annoin itseni vajota jälleen (synnynnäiseen) typeryyteen. Tyhjensin viiden päivän ajan salaa lääkevarastoja, nauroin yksinäni, hoipertelin ympäri taloa ja nautin bentsodiatsepiinien rauhoittavasta vaikutuksesta. Vihdoin ja viimein sain nukuttua edes muutaman täyden tunnin, vaikka heräilinkin yhtenään kylmien ja kuumien aaltojen vuoksi tai kuvitellessani huoneessa olevan jonkun muun minun lisäkseni.

Mitä luultavimmin olen tulossa hyvää vauhtia vielä vainoharhaiseksikin, sillä tunnun kuvittelevan nykyään yhtä jos toista päätöntä. Torstai-iltana joku tuntematon henkilö soitti puhelimeeni (arkuuttani en tietenkään vastannut) ja jätti lopulta enemmän tai vähemmän hämärän viestin. Kuuntelin sen yli kymmenen kertaa peräkkäin, sillä kyseisen soittajan ääneessä oli jotakin aivan käsittämättömän tuttua, mutta en osannut yhdistää sitä silti mihinkään. Asia on jäänyt näennäisestä mitättömyydestään huolimatta vaivaamaan minua. Ja kuitenkaan en uskalla soittaa hänelle takaisin. Viestissä oli jotakin hyvin outoa tai sitten olen yksinkertaisesti menettänyt lopullisesti järkeni.

Jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaisi luultavasti lähes kenen tahansa mielestä osuvammalta, jos viimeaikaiset älyttömyyteni otettaisiin huomioon. Olen paennut ahdistustani jälleen kerran ahmimiseen, tuohon umpikieroon takinkääntäjään, johon turvaudun aina muiden defenssien puutteessa. Lääkärit ihmettelivät erikoisia veriarvojani, mutta enhän olisi mitenkään, milloinkaan, kehdannut sanoa, mistä ne todella johtuvat. Minä häpeän tätä heikkouttani, tätä iänikuista syömisvammailuani, jolle ei näytä olevan mitään loppua ainakaan lähitulevaisuudessa.

Yo-kirjoitukset ovat jo viikon päästä, mutta olen päättänyt asettaa ainoaksi tavoitteekseni läpipääsyn, millään muulla ei ole enää väliä. Voimiani kuluu aivan liian paljon kaikkeen muuhun. Yhteishaulle en jaksa uhrata ajatustakaan, sillä olen ajatellut pitää välivuoden. Toisaalta joudun tahtomattanikin hieman halveksimaan itseäni ja välinpitämättömyyttäni. Tunnen toisinaan olevani pieni, kiukutteleva lapsi, joka heittäytyy maahan veteläksi, eikä suostu siitä enää nousemaan. Sitähän minä aikoinaan olin, ja sitä taidan olla edelleenkin.


Ps. Tällä kertaa blogini näyttää edes hieman enemmän minulta itseltäni. Banneri olisi tosin voinut onnistua paremminkin, mutta syytän kaikesta kaatuilevaa Photoshopia.