Tuo helminauhoja rannikoiden tyttäriltä, vähän tähän yöhön järkeä

Kun tulin huoneeseeni, se oli kuutamon hopeoima ja vieras,
ikkuna oli edelleen auki ja Parmenides oli avoinna pöydällä 
mihin se oli jäänyt; vieressä oli ruokabaarista tuotu
 puoliksi juotu kahvi kylmänä styroxkupissaan. 
Huoneessa oli koleaa mutta en sulkenut ikkunaa.
Menin vain pitkäkseni sängylle kenkiä riisumatta 
ja valoa sytyttämättä.

Maatessani siinä kyljelläni ja 
tuijottaessani valkoista kuunvalolammikkoa puulattialla 
tuuli puhalsi verhot huoneeseen, pitkinä ja kapeina kuin aaveet.
Parmenidesin sivut lepattivat aivan kuin 
näkymättömän käden selailemina.

Ei mitään uutta auringon alla. Se siitä minun parantumismyönteisyydestäni; en minä pysty tähän, en ainakaan yksin. Viimeisimmän päivityksen jälkeen ajatukseni ovat risteilleet vailla minkäänlaista logiikkaa, toisiaan kohti, toistensa ohitse, minusta pois. Ne lentävät nopeina ja saavuttamattomina, jossakin, juuri ja juuri minun ulottumattomissani, enkä jaksa enää edes kurottautua tavoitellakseni niitä takaisin. Tällä hetkellä kaikki on vain hämärää, tyhjyyttä, hämärää.

Äiti oli lähes koko viime viikon poissa, risteilyllä ja siskonsa luona, ja minä tietenkin käytin tilaisuuteni hyväksi ja annoin itseni vajota jälleen (synnynnäiseen) typeryyteen. Tyhjensin viiden päivän ajan salaa lääkevarastoja, nauroin yksinäni, hoipertelin ympäri taloa ja nautin bentsodiatsepiinien rauhoittavasta vaikutuksesta. Vihdoin ja viimein sain nukuttua edes muutaman täyden tunnin, vaikka heräilinkin yhtenään kylmien ja kuumien aaltojen vuoksi tai kuvitellessani huoneessa olevan jonkun muun minun lisäkseni.

Mitä luultavimmin olen tulossa hyvää vauhtia vielä vainoharhaiseksikin, sillä tunnun kuvittelevan nykyään yhtä jos toista päätöntä. Torstai-iltana joku tuntematon henkilö soitti puhelimeeni (arkuuttani en tietenkään vastannut) ja jätti lopulta enemmän tai vähemmän hämärän viestin. Kuuntelin sen yli kymmenen kertaa peräkkäin, sillä kyseisen soittajan ääneessä oli jotakin aivan käsittämättömän tuttua, mutta en osannut yhdistää sitä silti mihinkään. Asia on jäänyt näennäisestä mitättömyydestään huolimatta vaivaamaan minua. Ja kuitenkaan en uskalla soittaa hänelle takaisin. Viestissä oli jotakin hyvin outoa tai sitten olen yksinkertaisesti menettänyt lopullisesti järkeni.

Jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaisi luultavasti lähes kenen tahansa mielestä osuvammalta, jos viimeaikaiset älyttömyyteni otettaisiin huomioon. Olen paennut ahdistustani jälleen kerran ahmimiseen, tuohon umpikieroon takinkääntäjään, johon turvaudun aina muiden defenssien puutteessa. Lääkärit ihmettelivät erikoisia veriarvojani, mutta enhän olisi mitenkään, milloinkaan, kehdannut sanoa, mistä ne todella johtuvat. Minä häpeän tätä heikkouttani, tätä iänikuista syömisvammailuani, jolle ei näytä olevan mitään loppua ainakaan lähitulevaisuudessa.

Yo-kirjoitukset ovat jo viikon päästä, mutta olen päättänyt asettaa ainoaksi tavoitteekseni läpipääsyn, millään muulla ei ole enää väliä. Voimiani kuluu aivan liian paljon kaikkeen muuhun. Yhteishaulle en jaksa uhrata ajatustakaan, sillä olen ajatellut pitää välivuoden. Toisaalta joudun tahtomattanikin hieman halveksimaan itseäni ja välinpitämättömyyttäni. Tunnen toisinaan olevani pieni, kiukutteleva lapsi, joka heittäytyy maahan veteläksi, eikä suostu siitä enää nousemaan. Sitähän minä aikoinaan olin, ja sitä taidan olla edelleenkin.


Ps. Tällä kertaa blogini näyttää edes hieman enemmän minulta itseltäni. Banneri olisi tosin voinut onnistua paremminkin, mutta syytän kaikesta kaatuilevaa Photoshopia.