Lupaan, vielä joskus opin valehtelemaan

Väsymys tuntuu kasvavan päivä päivältä. Jos kuitenkin jaksaisin tätä kaikkea vielä sen puoli vuotta, voisin olla tyytyväinen itseeni. Ei ole mitään järkeä luovuttaa nyt. Haluan tulevaisuudessa kauniin, tilavan omakotitalon, jonka saisin itse sisustaa yhdistäen sopivasti vanhaa ja modernia. Avaria huoneita, suuria ikkunoita. Koko komeuden kruunaisi henkeäsalpaava kirjasto, juuri samanlainen kuin Disneyn Kaunottaressa ja hirviössä. (Jälkimmäisen toteuttaminen voi tosin olla hieman hankalaa.) Kaiken suuruuden keskellä olisin vain minä, minä yksin. Vaeltelisin huoneesta toiseen juoden lämmintä kahvia, nauttisin hiljaisuudesta. Luulenpa, että lopulta eristäytyisin täysin ulkomaailmasta; nukkuisin päivisin ja kirjoittaisin öisin. Hmm, kuulostaa kieltämättä jo hieman hullulta. Mutta ei siitä mihinkään pääse: minä olen epäsosiaalisuuden perikuva, lääkitsen yksinäisyyttäni yksinäisyydellä.

Ja kuitenkin.

Minä taidan olla rakastunut.

Ei tässä näin pitänyt käydä. Vielä vaikeammaksi kaiken tekee tieto siitä, että minulla ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuuksia. Olen kaikinpuolin  ruma. Oikeasti ruma.  Enkä puhu nyt ainoastaan vartalostani, tarkoitain erityisesti kasvojani. Juuri sen vuoksi en ole koskaan sallinut itselleni minkäänlaisia tunteita; ne on täytynyt visusti kätkeä, niistä ei ole saanut puhua. Aina en ole voinut olla täysin rehellinen edes omalle päiväkirjalleni. En ole ikinä kertonut omista tunteistani kenellekään, olen vain patonut kaiken sisälleni, yrittänyt unohtaa.  

"Sinä olet niin kyyninen ja itsekäs, et kykene rakastamaan." Kyllä minä rakastan. Aivan liian paljon. Ja joka ikinen kerta olen joutunut lopulta pettymään - olen ehkä kuvitellut liikoja, rakennellut hataria pilvilinnoja ja ollut näkevinäni varmoja todisteita, joita ei kuitenkaan ole. Miten tyhmä olenkin toisinaan ollut. 

 Ja nyt kun kerran pääsin alkuun, voisin tuoda julki myös erään toisenkin asian. Tuskin sillä mitään väliä on, eihän se mitään muuta. En ole koskaan piitannut liiemmin miehistä. En, vaikka pitkään niin yritinkin itselleni uskotella. Luultavasti olen tiennyt sen pienestä lähtien. Minä olen aina erilainen kuin muut, poikkeus säännössä, joka horjuu kahden ääripään välillä ja kallistuu lopulta toiseen. En osaa kulkea keskitietä, minua revitään aina kahteen suuntaan. 

Tämä oli todennäköisesti ensimmäinen kerta, kun olen jossakin asiassa täysin rehellinen.  

"Sillä vaikka olemme kaksin äärettömyydessä

jota ympäröivät tunnit

kuin tornikellon vinot roomalaiset numerot,

meitä erottaa syvä uni,

karkean logiikan sumu, kaukaisten niittyjen villa,

ympärillä kuolleet vedet."   

Ja menee läpi korvien sunnuntait

Luulin aina, etten koskaan oppisi juomaan kahvia, mutta toisin kävi. Hämmästyttävän nopeasti totuin sen makuun, vaikka vielä muutama kuukausi sitten en tahtonut saada alas pisaraakaan. Cappuccino on ehdoton suosikkini, tosin kaloreita siinä on turhan paljon... Ainakin se vie makeanhimon pois melko nopeasti.


En ole pystynyt keskittymään koko päivänä juuri mihinkään, joten matikan lukeminen jäi lähinnä sivujen puolihuolimattomaan selailuun. Toivottavasti pääsisin kokeesta edes läpi, sillä historian jätin jo uusintaan. Toista koetta en kyllä samana päivänä ala rustaamaan... Äidinkielestäkin taitaa tulla jaksotodistukseen K, sillä kaksi ainetta on pahasti rästissä. Kyllä on tosiaan kannattanut tämäkin lusmuilu.


Inhoan sunnuntaipäiviä: ahdistusta, ylensyöntiä ja ajatukset väistämättä (ah, niin ihanassa) maanantaissa. Onneksi huomenna on vain kaksi historian tuntia, muuten varmasti kuolisin. Hmm, ei tästä kirjoittamisestakaan tule oikein mitään tällä hetkellä (opamox alkaa vaikuttaa..), joten taidan lähteä suosiolla nukkumaan. Väsyttää aivan liikaa. 


Palailen taas kokeiden jälkeen!

Eihän ne tytöt ole kauniita, joilla on lyhyemmät hameet ja pitkät kynnet

Oi, kaksi uutta lukijaa yhden päivän aikana. Kiitos ♥
Mukava huomata, että jotkut jaksavat vielä seurata näitä jatkuvia valituksiani, mitä toisinaan suuresti ihmettelen. Enhän minä ole kovinkaan mielenkiintoinen: en ole laiha, painoni ei koskaan putoa, elämässäni ei tapahdu mitään uutta, eikä kirjoitustyylinikään ole erityisen huomiota herättävä. No, ehkä olen varoittava esimerkki säälittävästä jojoilusta ja itsehillinnän täydellisestä puuttumisesta. Onhan sekin jo jotain.

Tänään oli jälleen silmänpohjatarkastus, jota panikoin edellisestä illasta asti. Olin varma, että verkkokalvoihini olisi muodostunut taas uusia repeämiä, mutta niitä ei tällä kertaa onneksi löytynyt. En yksinkertaisesti enää kestä laserhoitoja ja sitä kipua, mikä syntyy säteiden osuessa hermoihin. Eikä siitä loppujen lopuksi ole kuin vain väliaikaista hyötyä; ennen pitkää tämä johtaa kuitenkin sokeutumiseen. Kyllä minä sen tiedän. Joskus haluaisin niin paljon elää normaalia elämää: ei pakollisia kontrollikäyntejä, laserointia ja jatkuvia liikuntakieltoja. Ehkä se olisi liikaa pyydetty.

Nyt kai pitäisi kaiken järjen mukaan alkaa lukea matikankokeeseen, mutta jo ajatus kirjan avaamisesta tuntuu liian mahdottomalta. Väsyttää. En jaksanut lähteä edes lenkille, mikä olisi ollut lähes välttämätöntä tämän päivän syömisiä ajatellen. Pasta Carbonaraa. Pelkkää rasvaa ja hiilihydraattia. Hyvä minä. Huomenna on ryhdistäydyttävä, tai muuten en uskalla käydä enää ikinä vaa'alla. Näyttääköhän se jo yli 60kg? Siinä tapauksessa kyllä kuolisin.

Pitkät, sirot jalat ovat kauneinta mitä tiedän. Antaisin mitä tahansa, mitä tahansa, että minäkin voisin omistaa vielä jonain päivänä sellaiset. Kuten taisin joskus aikaisemminkin mainita, olen lähes tulkoon ihastunut ruotsinopettajani täydellisiin mallinjalkoihin. (Hmm, kuulostaa lievästi pervolta...) Rakastan erilaisia kenkiä ja hameita, mutta eihän näillä minun koivillani niiden pitäminen tulisi edes mieleenkään. Tahtomattanikin olen hänelle kateudesta enemmän tai vähemmän vihreä. Ehkä joudun vain tyytymään näihin paksuihin reisiini ja jokseenkin säälittäviin pihtipolviini, joiden vuoksi meinaan toisinaan jopa kompastua. Elämä on julmaa.

Missä olen pieni osa kokonaisuutta

Rakastan tätä viileää ilmaa, syksyistä metsää ja puiden välissä kiemurtelevia kapeita polkuja. Vain minä ja hiljaiset ajatukset, ei ole tarvetta puhua kenenkään kanssa, vaihtaa tyhjiä sanoja tai saada aikaan väkinäistä hymyä. Yksinäisyys on parasta mitä tiedän.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut jossain määrin myös hävetä omaa epäsosiaalisuuttani. Muut lähtevät pitämään hauskaa, mutta minä vain sulkeudun kotiin neljän seinän sisälle. Toisaalta, tuskin kukaan minua juuri mukaan kaipaisikaan. Olen aina se hiljaisin, joka osallistuu keskusteluun useimmiten yksittäisillä sanoilla. "Niin", "joo", "kyllä kai".  Siihen se sitten jääkin. Inhoan epävarmuuttani, en halua olla tällainen - jäädä vieraaksi sekä itselleni että muille. 

Olen etääntynyt myös ystävistäni, minkä he taisivat huomata ennen minua. En ole kuitenkaan aivan varma, johtuuko se enemmän heidän suhtautumisestaan (tiedän olevani tylsä), vai siitä, että luonteeni on saattanut muuttua tämän sairauden (tai voiko sitä enää edes siksi kutsua?) takia. Eniten hävettää se, etten ole pitänyt juuri mitään yhteyttä serkkuuni, joka on ollut aina rakkain kaikista. Kuin oma sisko, mutta sitä en ole koskaan edes tainnut sanoa hänelle. Milloin minusta tuli tällainen vai olenko ollut alusta asti? 

Mahdollisesta etääntymisestä huolimatta kaikki ystäväni ovat minulle edelleen äärettömän tärkeitä. Heistä kukaan tuskin lukee tätä blogia, mutta haluan silti sanoa: 

I won't last a day without you.

Sul on kaikki melankolian riemut

Päätin taas palailla tänne, pitkästä aikaa. Oikeastaan melkein sama asia, kuin olisin ollut vain päivän poissa, sillä tässä välillä ei ole tapahtunut juuri mitään lihomista ihmeellisempää. Stressiä, syömistä, stressisyömistä ja kaksi totaalisesti mokattua yo-koetta, jotka joudun uusimaan keväällä. Hienoa, en pääse vieläkään eroon uskonnon kirjoista! Minulla on hämmästyttävä taito pilata kaikki perusteellisesti silloin, kun pitäisi onnistua ja vetää pisteet kotiin. "Varokaa laiskistumasta viimeisenä vuotena." Taitaa olla myöhäistä. En ole koskaan ennen tuntenut itseäni yhtä luuseriksi kuin nyt. 

Tässä on tosin uusittava muutakin kuin pelkkiä kokeita, nimittäin ruokavalio ja liikuntasuunnitelmat. Olen menettänyt kontrollini aivan tyystin. Viikon sisään olen ahminut kaksi suklaalevyä, karkkipussin, purkillisen Pringlesejä ja kaikkea muuta kalorimössöä, jota en halua tarkemmin edes palautella mieleeni. MUTTA, kyllä minä vielä laihdun. Nyt kun yo-kokeet ovat ohi (noh, ohi ja ohi..), voin keskittyä taas tämän tärkeimmän tavoitteen saavuttamiseen. Haluan painaa mahdollisimman pian 48kg, en grammaakaan enempää. 

Tällä hetkellä olen kyllä niin väsynyt, että taidan vain hautautua peiton alle. Ei ole enää kovin kummoista motivaatiota panostaa koeviikkoa varten... Anteeksi, tämä oli harvinaisen tylsä postaus; voisin yrittää saada viikonloppuna aikaan jotain lukemisenkin arvoista.

Sano, että kaikki päättyy kuitenkin

En ehdi kirjoitella blogiini nyt vähään aikaan, sillä yritän keskittyä tosissani kirjoituksiin. Ajattelin pitää myös hieman taukoa laihdutuksessa, mutta aion jatkaa mahdollisimman pian siitä mihin jäin. En yksinkertaisesti pysty keskittymään kahteen asiaan yhtäaikaa niin paljon kuin haluaisin. Sitä paitsi koulutöiden vuoksi paineita on aivan liikaa, en halua aiheuttaa niitä vapaaehtoisesti enää lisää. Toivottavasti kaikki lukijat eivät ole kaikonneet, kun palaan tänne seuraavan kerran...

Love ya ♥