Eilen hän huomasi että seinästä irtoaa maali

Nyt sinä luet itse, 

seurustelet kuolleiden hahmojen kanssa,

uneksittujen ja leijuvien, puoliksi aavistettujen

ja näkymättömien ihmisten kanssa,

mikäli he ovat ihmisiä? Ovatko he?

Etkö näe, miten hauras todellisuus on, 

kuin muuri, kuin pato, joka voi yhtäkkiä murtua,

niin että unohduksen valtaisat vedet syöksyvät alas 

ja tuhoavat kaiken tiellään, 

kylät ja kaupungit, laaksot ja vuoret,

hetket, jotka ovat niin syviä ja tummia 

että ne ajelehtivat ohi ja unohtuvat, 

niin kuin kaikki

ennemmin tai myöhemmin unohtuu.

En enää kestä tätä helvetillistä särkyä. En voinut nukkua viime yönä lainkaan, aivan kuin säärtäni olisi pistelty kuumilla neuloilla. Mutta ehkä tästä sitkeästä laskimotulehduksesta on ollut jotain hyötyäkin? Laihduttaminen ei tunnu enää niin tärkeältä, haluaisin vain olla fyysisesti terve - henkisesti se on tuskin koskaan täysin mahdollista. Syytän kurjasta elämästäni huonoja geenejä.

Toisaalta häpeän saamattomuuttani ja täydellistä itsekurin puutettani. "Jouluun mennessä haluan painaa ehdottomasti 50kg." No, tässä sitä ollaan, yhtä lihavana kuin aina ennenkin (kiitos suklaiden ja yösyömisen). Lantioni on valehtelematta kuin venäläisellä maatuskalla ja reiteni alkavat muistuttaa leveydeltään aina vain enemmän Kalifornian kuuluisia punapuita. Näin tiivistettynä: koko vartaloni on ongelma isolla O:lla.

Syömisen jälkeinen ahdistus on alkanut korvautua yhä useammin kylmällä välinpitämättömyydellä. Onko sillä todellakin jotain merkitystä, syönkö kaksi konvehtia vai samantien koko rasian? Enhän minä osaa ajatella asioita enää järjellä. Olisin kiitollinen, jos joku saisi minut vihdoin ja viimein motivoitumaan. Thinspiration-kuvat eivät siihen pysty. Ja juuri äsken taisin tulla väittäneeksi, ettei laihduttaminen ole minulle enää tärkeää. Huoh, pelkkiä ristiriitoja.

Kaikkien muodottomien, harmaiden ajatusteni keskellä minä edelleen rakastan - mutta hiljaisesti. En ole voinut (enkä voi) sanoa mitään ääneen; en nyt enkä koskaan. Satuttaisin vain itseäni.

Tears and fears and feeling proud
To say "I love you" right out loud

Dreams and schemes and circus crowds
I've looked at life that way 

Olen nuori ja naiivi ja minulla on tunteita

Joskus Harrietista oli mukava olla yksin.

Hän sytytteli valoja, pani television tai levysoittimen päälle,

soitti Päivän Rukoukseen tai soitteli pilasoittoja naapureille.

Hän söi jääkaapista mitä huvitti, kiipeili ylähyllyille

ja penkoi kaappeja, joita hänellä ei ollut lupa avata,

hän hyppi sohvalla kunnes jouset vingahtelivat,

kiskoi tyynyt lattialle ja rakensi linnoja ja pelastuslauttoja.

Joskus hän otti kaapista äidin vanhoja collegen aikaisia vaatteita.

Se oli vaarallista, Harrietin äiti oli hyvin tarkka näistä vaatteista,

vaikkei koskaan käyttänytkään niitä,

mutta Harriet oli hyvin huolellinen ja pani kaiken takaisin

juuri niin kuin se oli ollut, ja mikäli äiti huomasi jotain,

hän ei ainakaan maininnut siitä.

Olen alkanut nukkua päivisin ja valvoa öisin. Tunnit kuluvat ihmeellisessä sumussa - jossakin ikkunoiden takana on valkoinen maailma, jota en kohta enää edes muista. Vedän verhot kiinni, istun hämärässä huoneessa ja seuraan minuuttiviisaria. Katselen sivusilmällä tv:stä Pinocchiota. When you wish upon a star... Pötyä, eivät toiveet toteudu, eikä minun jalkani koskaan parane.

Tulehduskipulääkkeet loppuivat aikoja sitten, ja geelistä ei ole mitään apua. Ihmekös tuo, pakkausselosteessa kun lukee, että se on tarkoitettu pääasiassa nivelsärkyyn. Ei olisi pitänyt luottaa onnettomiin terveyskeskuslääkäreihin, jotka hädin tuskin erottavat jalkaa käsistä. Sininen möykky on ja pysyy, minkä lisäksi kipu ja turvotus ovat levinneet koko polveen. Äiti yrittää suostutella minua lähtemään keskussairaalaan, mutta en halua. Pelkään tarkempia tutkimuksia ja sitä, mitä niissä voisi selvitä. Äidin mielestä saan syyttää itseäni, jos jalkani joudutaan pian amputoimaan. Eikä se ole aivan tuulesta temmattua, sillä luin äskettäin miehestä, joka oli lähes samanlaisessa tilanteessa. Jos hän olisi lähtenyt lääkäriin vähänkin myöhemmin, hän olisi menettänyt jalkansa. Ei kovin rohkaisevaa.

Yritin eilen kävellä hieman pihassa, mutta jalkani ei suostunut liikkumaan juuri mihinkään suuntaan. Jouduin laahaamaan sitä perässäni, ja kesti kauan, ennen kuin pääsin takaisin sisälle. Pelkään sitä, etten voi enää koskaan hölkätä tai juosta kuten ennen. Pelkään myös mennä illalla nukkumaan, sillä heräilen yön aikana yhtenään joko kovaan särkyyn tai siihen, kun jääkylmä jalkani hipaisee vasenta säärtäni. Oikeassa jalkaterässä ei taida enää kiertää veri - ainakaan kunnolla. Pelkään, että tämän liikkumattomuuden seurauksena myös toiseen sääreeni tulee laskimotukos. Pelkäänpelkäänpelkään. En ole vielä milloinkaan tuntenut itseäni näin avuttomaksi.

Olen pahoillani siitä, jos pilaan aina päivänne näillä masentavilla kirjoituksillani. Hei, en ole vielä kuollut, vaikka ehkä kuulostan (ja näytänkin) siltä! Minulla ei ole mitään positiivista kerrottavaa tai en vain osaa sitä löytää. Täytyy myöntää, että tämä joulu on ollut ankein kaikista - en ole päässyt kävelemään lumisessa metsässä tai edes katselemaan tähtiä. Vihdoinkin on kunnon talvi, mutta silloin minä en tietenkään ole kunnossa. Alan jo kyllästyä katselemaan piirrettyjä, lukemaan kirjoja ja penkomaan äidin korulippaita. ("Taas sinä veit kauneimmat korvakoruni, etkä edes kysynyt lupaa!") Tilasin aikani kuluksi vaatteita ja huomasin liian myöhään, ettei minulla ole edes rahaa maksaa niitä. Jos en ehdi kuolla tämän jalan takia, niin viimeistään silloin, kun lasku saapuu postissa.

En tiedä, onko laihduttamisella enää suurtakaan merkitystä tämän kaaoksen keskellä, mutta yritän saada painoni entisiin lukemiin viimeistään seuraavalla viikolla. Syömiseni ovat olleet loman alusta asti pilvissä, kun taas kulutukseni on pysynyt olosuhteiden vuoksi nollassa. Tätä menoa minulla on ennen pitkää kaikki sairaudet A:sta Ö:hön.

Sinä soitit pianoa ja lauloit, keitit kahvit pariisilaisittain

Davi pysähtyy kesken tanssinsa, on hiljaa,

on kuin hän liikkuisi pimeydessä.

Hän on peilikuva ja todellisuus yhdessä,

edessään kuollut sadunkertoja, jolle hän on tanssinut.

Jos sadunkertoja nyt näkisi Davin, hän ymmärtäisi,

jakaisi hänen salaisuutensa,

kaikki muodonmuutokset liikkeestä hiljaisuuteen.

  

Ulkona on kaunis talvi, mutta minä vain istun sisällä. Haluaisin niin paljon käydä pitkällä lenkillä, nauttia pakkasesta ja putoilevista lumihiutaleista. Olen viikon ajan katsellut Disneyn piirrettyjä, lukenut Dickensiä, näperrellyt helminauhoja ja kuunnellut Joni Mitchelliä. Rakastan hänen täydellistä ääntään, joka on saanut iän myötä uutta syvyyttä. Erityisesti Both Sides, Now saa minut lähes poikkeuksetta itkemään.

Minulla ei ole tällä hetkellä oikein mitään kirjoitettavaa - sellaista, joka ehkä kiinnostaisikin jotakuta. Painostani en halua kertoa mitään, sillä tämän liikkumattomuuden ja suklaan syömisen vuoksi se ei ole aivan niissä lukemissa, kuin ehkä voisi toivoa. Viime aikoina en ole ajatellut juuri lainkaan ruokaa, kaloreita tai laihduttamista ylipäätään. En osaa sanoa, onko se sitten hyvä vai huono asia.

Nyt voisin katsoa pitkästä aikaa Loistavan tulevaisuuden. Kyseinen versio Dickensin romaanista ei ole kylläkään mikään mestariteos, mutta Gwyneth Paltrow on upea Estellana. Se riittää.

Koskaan hän ei tanssinut

Pienen merenneidon hentoihin jalkoihin pisteli,

ikään kuin niitä olisi veitsillä viileskelty,

mutta hän ei sitä tuntenut;

tuskallisemmin viileskeli hänen sydämessään.

Hän tiesi, että hän nyt viimeistä iltaa näkee hänet,

jonka tähden hän on heittänyt omaisensa ja kotinsa,

luopunut kauniista äänestään ja joka päivä

kärsinyt äärettömiä tuskia,

joista prinssillä ei ole ollut aavistustakaan.

Tämä on viimeinen yö, jolloin hän näkee

syvän meren ja tähtitaivaan; 

hänen edessään on ikuinen yö,

yö ilman ajatuksia ja ilman unelmia;

hänellä ei ole sielua eikä hän voi sitä saada.

Kävin eilen uudelleen lääkärissä ja hän totesi heti, että minun laskimoni on tukkeutunut oikeasta säärestä. Sain tulehduskipulääkkeet ja geelin, jonka pitäisi edistää paranemista. Tukos saattaa kuitenkin lähteä nousemaan ylöspäin kohti keuhkoja ja sydäntä. Siinä tapauksessa koko jalkani sidotaan. Lääkärin mukaan laskimoni läpät vaurioituvat hoidosta huolimatta, minkä vuoksi tulpan ja säärihaavan saamisen riski kasvaa myöhemmin. Lisäksi tämä suoni jää kovettuneeksi ja kohtaan voi mahdollisesti syntyä suonikohju.

Kolme viikkoa ehdotonta liikuntakieltoa.

Koko joululomani on pilalla.

En tiedä, kannattaisiko minun olla koulussa enää tämän viikon aikana. En haluaisi ottaa mitään riskejä, mutta toisaalta poissaoloja on kertynyt jo aivan liikaa. Jäisin myös mahdottomasti jälkeen, ja kirjoituksetkin ovat melko pian loman jälkeen. Ahdistaa. En jaksaisi enää ajatella. En ole ollut vielä koskaan näin loppu henkisesti.

Äiti: Sinun pohkeesikin näyttää olevan koko lailla turvonnut. 

Minä: Ei, ei se ole turvonnut. Se on totta puhuen kapeampi kuin tuo vasen.

Olen kaiken lisäksi lihava. Minun on vähennettävä jälleen syömisiäni - enhän voi edes liikkua lähes kuukauteen.

Sound the bugle now, tell them I don't care
There's not a road I know that leads to anywhere
Without a light, I fear that I will stumble in the dark
Lay right down and decide not to go on

Kiitos anonyymi, kommenttisi oli kaunis. ♥

Vielä olen hengissä, en aio kuolla Pariisissa

Lumisunnuntait, ne ovat täynnä teräviä tummia varjoja,

jotka kohoavat talojen välistä.

Kaupunki on autio, ja kuolleet kulkevat siellä 

aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Silmiä heillä ei ole, 

he eivät näe muuta kuin pimeää.

Koko kaupunki levittäytyy kattoon.

Keskellä suljettua silmää Davi näkee pienen punaisen pisteen,

joka juoksee oikealta ulos. 

Davi pysäyttää sen, sitä ympäröi tummansininen rengas.

Se leijuu taivaanholvissa, tähti. Taivaanholvi!

Ehdin tuskin täyttää kahtakymmentä vuotta, jos sairastelen yhtenään tällä tavoin.

  

Eilinen päivä oli kamala.

Oikea sääreni on ollut jo viikon oudon kipeä ja hieman turvonnut, mutta eilen oireet alkoivat yllättäen pahentua. Jalkaan ilmestyi selvärajainen punainen alue, joka laajeni vähitellen. Koko polvitaive turposi, enkä pystynyt enää kunnolla kävelemään. En olisi halunnut lähteä terveyskeskukseen, päivystys oli kaukana, ja minä näytin aivan hirveältä. Äidin mielestä jalassani oli selvästi alkava ruusu, minkä vuoksi ei kannattaisi jäädä odottelemaan yön yli. Verenmyrkytyksen vaara ja mitä näitä nyt on. Isä soitti taksin, ennen kuin ehdin tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen. Viisitoista minuuttia aikaa saada itkusta turvonneet silmät jotenkin peittoon, vaihtaa vaatteet ja pakata tavaroita mukaan, jos joutuisin lähtemään suoraan keskussairaalaan. Sain tietenkin paniikkikohtauksen, hyperventiloin, itkin ja olin oksentaa.

Taksikuski katsoi surkeaa olemustani ja kysyi, että onko joku paha flunssa iskenyt. Minä en pystynyt puhumaan, isä istui vieressäni ja sanoi, että kyse on jostakin vakavammasta. Matkan aikana lämpöni alkoi nousta ja huono olo senkuin paheni. Tunsin itseni pikkulapseksi, minua pelotti ja olisin äkkiä halunnut nojata isän olkapäähän. Mutta hän keskittyi puhumaan kuskin kanssa politiikasta, sodista ja siitä, kuinka Suomi on nykyään täynnä somaleja. Minun päätäni alkoi särkeä.

Terveyskeskuksessa oli paikalla vain tumpelo sairaanhoitaja ja yrmeä keikkalääkäri, joka ei jaksanut paneutua koko tapaukseen. Hän katsoi vain nopeasti jalkaani, eikä sanonut juuri mitään. Minulta otettiin verikokeet ja varmuuden vuoksi sydänfilmi, sillä rintaani puristaa nykyään niin usein. Jalassani on todennäköisesti laskimotulehdus (tai alkava ruusu), mutta varmuutta ei vielä ole. Sain viikonlopuksi antibiootit ja huomenna joudun käymään uudelleen lääkärillä. Suvussani taitavat kulkea kaikki mahdolliset sairaudet (myös laskimoiden heikkous), joten en ihmettele enää mitään.

Näin jälkeenpäin minua hävettää eilinen käytökseni. Yritin hillitä itseni viimeiseen asti, mutta lopulta itkin vielä vieraidenkin nähden. Ei se ainoastaan pelosta johtunut. Sopersin säälittävästi, kuinka väsynyt olen, väsynyt jatkuviin sairauksiin, väsynyt tähän kaikkeen. Silmäni ovat nyt aivan turvoksissa, näen hädin tuskin edes sitä, mitä kirjoitan.

(Blogini ulkoasu vaihtui jälleen, mutta nyt viimeisen kerran. Tämä saakoon jäädä.)

Näen sinut sulavan lumen valossa

Davi seisoi oveaan vasten painautuneena, kääntyi ja

vastasi tytön tervehdykseen.

Hän oli niin kaunis, että Davi vain katsoi ja katsoi, 

niin kuin ei saisi koskaan kyllikseen.

Sydän pysähtyi, pelosta, onnesta?

Pystyikö hän erottamaan toisistaan niitä kahta,

tai tuntojaan ylipäätään.

Heidän välillään oli jotain sanomatonta,

jo ennen kuin he olivat mitään sanoneet.

Siltä hänestä tuntui. 

Ja tähän tunteeseen liittyi vaikutelma valosta.

Pitäisi tehdä läksyt.

Käydä lenkillä.

Suunnitella vastaustekstiä.

Lukea matikan uusintakoetta varten.

Syödä oikein. (Myöhäistä)

Mutta kaikki tämä tuntuu lähes mahdottomalta, sillä puolenpäivän jälkeen en ole pystynyt ajattelemaan.

Minä olen leijunut. 

Pilvissä.

Sinun silmistäsi maailma heijastuu takaisin täytenä

Davi herää siihen, että näkee itsensä unessa.

Hän makaa käppyrässä kuin siili, kuin osteri, 

kuin itseensä sulkeutunut huone,

kädet ja jalat toisiinsa kietoutuneina.

Palasia koulun laskukokeista kieppuu ilmassa.

Hän ei ymmärrä mitään.

Hän on yhtä tyhjä kuin katu, jossa tuuli käy. 

Olen lukenut ja lukenut. En koulukirjoja, en historiaa, biologiaa tai englantia, kuten olisi ehkä pitänyt. En ole kirjoittanut esseetä enkä äidinkielen vastaustekstiä. En ole halunnut edes ajatella sitä uusintakoetta, joka on seuraavan viikon perjantaina.

Sen sijaan olen kolunnut huoneeni läpi, avannut suuret ja pienet laatikot, etsinyt helmiä. Olen ihastunut mustiin, valkoisiin ja vaaleanpunaisiin helmiin, joiden pinta on kauniin sileä ja kiiltävä. Aion tehdä niistä erilaisia koruja joululomalla, kun aikaa on enemmän. Olen heittänyt pois hopeiset ketjut, ristit, pääkallot ja piikkipannat - miten olen voinut joskus pitää niistä? Siinä tosin menivät kaikki korut, jotka omistin. Päätin pyytää äidiltä vanhoja helminauhoja, joita hän ei enää tarvitse. Oikeastaan minun olisi pitänyt antaa hänelle jotakin, sillä hänellä oli tänään syntymäpäivä. Minulla oli vain surkea (taittunut) kortti, jonka päälle olin vielä sattunut vahingossa istumaan.

Olen lukenut Lapsuutta ja rakastunut Bo Carpelanin tapaan kirjoittaa. Olen kärsinyt alemmuuskompleksista ja miettinyt, miksei minullakin voisi olla taitoa saada sanat elämään - värittää niillä kuin maalaten. Haluaisin päästä eroon päähäni juurtuneesta kirjalijan unelmasta, jotten satuttaisi itseäni enempää. Tunnen sekä iloa että kateutta lukiessani Carpelania. Hänen kirjojensa sivuilla on valot, varjot, elämä ja kaikki.

Ja minusta on tullut lapsi taas.

Nuoruus on sitä, että kantaa kainalossaan Schopenhaueria, jota ei lue

 

"Me emme mielellämme myönnä sitä,

mutta hallinnan menettäminen on ajatus, 
joka enemmän kuin mikään muu  
kiehtoo meidänlaisiamme hillittyjä ihmisiä", Julian sanoi.

"Kaikki todella sivistyneet kansat 
- niin antiikin kuin nykyajankin - 
ovat sivistäneet itsensä tukahduttamalla 
tarkoituksellisesti vanhan, animaalisen minän.

Olemmeko me tässä huoneessa kovinkaan erilaisia  
kuin kreikkalaiset ja roomalaiset?

Ajatuksiamme hallitsevat velvollisuus, hurskaus, 
uskollisuus, uhrautuminen.

Kaikki ne asiat, jotka nykyihmisestä ovat niin hyytäviä." 

En ymmärrä, minkä vuoksi minua väsyttää nykyään aivan tolkuttomasti. Jos en olisi joutunut viettämään tätä päivää Studia-messuilla (joissa ei ollut muuta hyvää kuin ilmainen krääsä), olisin todennäköisesti nukkunut onnellisesti 24 tuntia putkeen. Itse asiassa on olemassa enää vain kaksi asiaa, joiden tähden olisin valmis kömpimään hetkeksi pois peiton alta: kirjat ja elokuvat. Haluaisin vaikuttaa edes hieman pirteämmältä ja sanoa, että tuohon jokseenkin suppeaan luetteloon lukeutuisi vielä lenkkeily, mutta turha kai tässä on valehdella. Liikunta on mystisesti kadonnut elämästäni.

Olisi enemmän kuin mukavaa, jos osaisin kirjoittaa joskus hivenen positiivisemmin. Joskus ala-asteella eräs ystäväni sanoi, että muistutan luonteeltani aivan I-haata (no, miksen ulkoisestikin), ja luulenpa hänen olleen varsin oikeassa. Toivottavasti en tätä menoa karkoita sentään kaikkia lukijoitani.

Siitä puheen ollen, en enää todellakaan tiedä, mitä ihmettä tekisin tämän blogini ulkoasun suhteen. Mikään ei tunnu riittävän tyylikkäältä, riittävän omalta. Olen vaihdellut värejä ja bannerin kuvaa ties kuinka monta kertaa, mutta ei kun ei. Enää en jaksa, joten tämä nykyinen kyhäelmä jääköön toistaiseksi.

Näin iloisena loppukevennyksenä: en yksinkertaisesti asuisi hetkeäkään tässä talossa, jos tilanne ei sitä vaatisi. Petyn päivä päivältä enemmän omiin vanhempiini, joiden kanssa ei voi keskustella mistään ilman turhauttavaa riitaa. Ymmärrystä ei kannata odottaa saavansa, ellei ole valmis sisäistämään ensin viittä kultaista totuutta:

1) Kristinusko on ainoa oikea uskonto. (Etenkin muslimit pitäisi eliminoida).

2) Ulkomaalaisiin ei saa luottaa; ei ainakaan tummaihoisiin. 

3) Kokoomus on ainoa puolue, jota tulee kannattaa. (Muuten olet kommunisti). 

4) Omista asioista ei saa puhua muille, niistä on ehdottomasti vaiettava. 

5) Minä olen kuulemma todellisuudessa hetero, mutta kuvittelen vain olevani jotakin muuta.