Olen nuori ja naiivi ja minulla on tunteita

Joskus Harrietista oli mukava olla yksin.

Hän sytytteli valoja, pani television tai levysoittimen päälle,

soitti Päivän Rukoukseen tai soitteli pilasoittoja naapureille.

Hän söi jääkaapista mitä huvitti, kiipeili ylähyllyille

ja penkoi kaappeja, joita hänellä ei ollut lupa avata,

hän hyppi sohvalla kunnes jouset vingahtelivat,

kiskoi tyynyt lattialle ja rakensi linnoja ja pelastuslauttoja.

Joskus hän otti kaapista äidin vanhoja collegen aikaisia vaatteita.

Se oli vaarallista, Harrietin äiti oli hyvin tarkka näistä vaatteista,

vaikkei koskaan käyttänytkään niitä,

mutta Harriet oli hyvin huolellinen ja pani kaiken takaisin

juuri niin kuin se oli ollut, ja mikäli äiti huomasi jotain,

hän ei ainakaan maininnut siitä.

Olen alkanut nukkua päivisin ja valvoa öisin. Tunnit kuluvat ihmeellisessä sumussa - jossakin ikkunoiden takana on valkoinen maailma, jota en kohta enää edes muista. Vedän verhot kiinni, istun hämärässä huoneessa ja seuraan minuuttiviisaria. Katselen sivusilmällä tv:stä Pinocchiota. When you wish upon a star... Pötyä, eivät toiveet toteudu, eikä minun jalkani koskaan parane.

Tulehduskipulääkkeet loppuivat aikoja sitten, ja geelistä ei ole mitään apua. Ihmekös tuo, pakkausselosteessa kun lukee, että se on tarkoitettu pääasiassa nivelsärkyyn. Ei olisi pitänyt luottaa onnettomiin terveyskeskuslääkäreihin, jotka hädin tuskin erottavat jalkaa käsistä. Sininen möykky on ja pysyy, minkä lisäksi kipu ja turvotus ovat levinneet koko polveen. Äiti yrittää suostutella minua lähtemään keskussairaalaan, mutta en halua. Pelkään tarkempia tutkimuksia ja sitä, mitä niissä voisi selvitä. Äidin mielestä saan syyttää itseäni, jos jalkani joudutaan pian amputoimaan. Eikä se ole aivan tuulesta temmattua, sillä luin äskettäin miehestä, joka oli lähes samanlaisessa tilanteessa. Jos hän olisi lähtenyt lääkäriin vähänkin myöhemmin, hän olisi menettänyt jalkansa. Ei kovin rohkaisevaa.

Yritin eilen kävellä hieman pihassa, mutta jalkani ei suostunut liikkumaan juuri mihinkään suuntaan. Jouduin laahaamaan sitä perässäni, ja kesti kauan, ennen kuin pääsin takaisin sisälle. Pelkään sitä, etten voi enää koskaan hölkätä tai juosta kuten ennen. Pelkään myös mennä illalla nukkumaan, sillä heräilen yön aikana yhtenään joko kovaan särkyyn tai siihen, kun jääkylmä jalkani hipaisee vasenta säärtäni. Oikeassa jalkaterässä ei taida enää kiertää veri - ainakaan kunnolla. Pelkään, että tämän liikkumattomuuden seurauksena myös toiseen sääreeni tulee laskimotukos. Pelkäänpelkäänpelkään. En ole vielä milloinkaan tuntenut itseäni näin avuttomaksi.

Olen pahoillani siitä, jos pilaan aina päivänne näillä masentavilla kirjoituksillani. Hei, en ole vielä kuollut, vaikka ehkä kuulostan (ja näytänkin) siltä! Minulla ei ole mitään positiivista kerrottavaa tai en vain osaa sitä löytää. Täytyy myöntää, että tämä joulu on ollut ankein kaikista - en ole päässyt kävelemään lumisessa metsässä tai edes katselemaan tähtiä. Vihdoinkin on kunnon talvi, mutta silloin minä en tietenkään ole kunnossa. Alan jo kyllästyä katselemaan piirrettyjä, lukemaan kirjoja ja penkomaan äidin korulippaita. ("Taas sinä veit kauneimmat korvakoruni, etkä edes kysynyt lupaa!") Tilasin aikani kuluksi vaatteita ja huomasin liian myöhään, ettei minulla ole edes rahaa maksaa niitä. Jos en ehdi kuolla tämän jalan takia, niin viimeistään silloin, kun lasku saapuu postissa.

En tiedä, onko laihduttamisella enää suurtakaan merkitystä tämän kaaoksen keskellä, mutta yritän saada painoni entisiin lukemiin viimeistään seuraavalla viikolla. Syömiseni ovat olleet loman alusta asti pilvissä, kun taas kulutukseni on pysynyt olosuhteiden vuoksi nollassa. Tätä menoa minulla on ennen pitkää kaikki sairaudet A:sta Ö:hön.