Sinun silmistäsi maailma heijastuu takaisin täytenä

Davi herää siihen, että näkee itsensä unessa.

Hän makaa käppyrässä kuin siili, kuin osteri, 

kuin itseensä sulkeutunut huone,

kädet ja jalat toisiinsa kietoutuneina.

Palasia koulun laskukokeista kieppuu ilmassa.

Hän ei ymmärrä mitään.

Hän on yhtä tyhjä kuin katu, jossa tuuli käy. 

Olen lukenut ja lukenut. En koulukirjoja, en historiaa, biologiaa tai englantia, kuten olisi ehkä pitänyt. En ole kirjoittanut esseetä enkä äidinkielen vastaustekstiä. En ole halunnut edes ajatella sitä uusintakoetta, joka on seuraavan viikon perjantaina.

Sen sijaan olen kolunnut huoneeni läpi, avannut suuret ja pienet laatikot, etsinyt helmiä. Olen ihastunut mustiin, valkoisiin ja vaaleanpunaisiin helmiin, joiden pinta on kauniin sileä ja kiiltävä. Aion tehdä niistä erilaisia koruja joululomalla, kun aikaa on enemmän. Olen heittänyt pois hopeiset ketjut, ristit, pääkallot ja piikkipannat - miten olen voinut joskus pitää niistä? Siinä tosin menivät kaikki korut, jotka omistin. Päätin pyytää äidiltä vanhoja helminauhoja, joita hän ei enää tarvitse. Oikeastaan minun olisi pitänyt antaa hänelle jotakin, sillä hänellä oli tänään syntymäpäivä. Minulla oli vain surkea (taittunut) kortti, jonka päälle olin vielä sattunut vahingossa istumaan.

Olen lukenut Lapsuutta ja rakastunut Bo Carpelanin tapaan kirjoittaa. Olen kärsinyt alemmuuskompleksista ja miettinyt, miksei minullakin voisi olla taitoa saada sanat elämään - värittää niillä kuin maalaten. Haluaisin päästä eroon päähäni juurtuneesta kirjalijan unelmasta, jotten satuttaisi itseäni enempää. Tunnen sekä iloa että kateutta lukiessani Carpelania. Hänen kirjojensa sivuilla on valot, varjot, elämä ja kaikki.

Ja minusta on tullut lapsi taas.