Kuuntelen villisorsaa, ovella siirtyy varjo

Kun Muumipeikko siinä katseli hevosia, hänelle kävi omituisen hassusti, 

vaikka ehkä se oli aivan luonnollista.

Hän sai äkkiä päähänsä, että hänkin oli kaunis.

Hän tunsi olevansa kepeä, leikkisä ja ylimielinen.

Hän juoksi hiekalle ja huusi: Millainen kuutamo! Ja miten lämmintä! 

Voisi vaikka lentää!
 

Merihevoset säikähtivät ja lähtivät pillastuneina karkuun.

Ne syöksyivät hänen ohitseen silmät renkaina ja harja aaltoillen kuin vesi, kaviot rummuttivat pakokauhua,

mutta jotenkin oli silti selvää, että tämä oli vain leikkiä. 

Muumipeikko tiesi, että ne leikkivät pelästymistä ja nauttivat siitä,

mutta hän ei tiennyt,

pitäisikö hänen taputtaa käpäliään vai rauhoittaa niitä. 

 Hän oli jälleen vain pieni ja paksu ja kömpelö,

ja juuri kun ne nelistivät hänen ohitseen mereen, hän huusi: 

Te olette niin kauniita! Te olette niin kauniita! Älkää menkö minun luotani!

Vesi pärskähti korkealle, viimeinen sateenkaari vaipui alas,

ranta oli jälleen tyhjä.

Edellisessä on kaikki oleellinen. Minä en jaksa kirjoittaa, en osaa analysoida tunteitani tai mitään, mitä tällä hetkellä ajattelen. Anteeksi.

Ehkä huomenna, ehkä ensiviikolla. 

Eihän minulla ole sanoja vieläkään

Rakkaus on omituista, sanoi Sophia. Kuta enemmän jotain rakastaa,

sitä vähemmän se toinen välittää.

Tuo pitää paikkansa, huomautti isoäiti. Ja mitäs sitä silloin tekee?

Rakastaa aina vaan, vastasi Sophia uhkaavasti. Aina vaan kovemmin ja kovemmin. 

Päätin sitten kuitenkin muuttaa blogini ulkoasun takaisin entiselleen. Olin kai liian kiintynyt bannerin kuvaan, en tiedä. 

Kärsivällisyyteni alkaa jo hiljalleen käydä vähiin, sillä painoni putoaa aivan uskomattoman hitaasti. Tarkemmin sanottuna: ei mitään muutosta. Katselen kateellisena muiden tyttöjen kapeita jalkoja ja vihaan itseäni entistä enemmän. Miksi minun sääreni eivät ole pitkät ja kauniit? Miksi? Tuskin auttaisi paljoakaan, vaikka onnistuisinkin tästä joskus laihtumaan. Huonot geenit, niin se kai on. 

En ole syönyt tänään onneksi muuta kuin yhden omenan koulun jälkeen. Vielä hieman ananasta, siihen se saa mielellään jäädäkin. Olen huomannut itsessäni positiivisen muutoksen: alan jostain syystä voida pahoin, kun vain ajattelenkin lämmintä ruokaa. Edes jotain edistymistä siis.

Haluaisin uppoutua täysin laihduttamiseen, mutta viimeaikaiset tunteeni häiritsevät yhtenään keskittymistäni. Miksi ihmeessä minun pitääkin olla rakastunut? 

Ennen oli pitsiharsounelmia ja täti Moonikoita liian isoissa korkokengissään

I-haa, vanha aasi, seisoi joen partaalla ja katseli kuvaansa vedestä.
-Kurjaa, sanoi hän, sitä se juuri on. Kurjaa.
Hän kääntyi ja asteli hitaasti jokivartta kymmenisen metriä,
molskutti joen poikki
ja asteli hitaasti takaisin toista puolta rantaa. Sitten hän jälleen peilaili itseään vedestä.
-Enkös arvannut, sanoi hän. Ei hiventäkään parempi tältä puolelta. Mutta kukaan ei välitä siitä. Kukaan ei ajattele sitä. Kurjaa, juuri sitä se on.

Lusmu minäni astui jälleen kerran esiin. Olin varma, että saisin tänään tehtyä vihdoin ja viimein novellianalyysin, mutta kuinkas taas kävikään. Eilen illalla sain päähäni ryhtyä askartelemaan thinspiration-kirjaa, jonka parissa aikaa kului hieman liiankin kanssa. Vanhoja lehtiä leikellessäni huomasin yllättäen, että kello oli jo kolme yöllä. Aamulla jatkoin kannen väkertämistä, mihin vierähti muutama tunti. Leikkasin Make Up Storen lehdestä koko kannen peittävän kuvan ja koristelin päällyksen paljeteilla, helmillä, glitterillä ja sulilla. Lopputulokseen olen kaiken kaikkiaan melko tyytyväinen.

Liimaillessani kirjan sivuille kuvia langanlaihoista malleista tunsin itseni melkein pikkutytöksi. Noh, olen valmis kokeilemaan lähes mitä tahansa, jotta onnistuisin viimein laihtumaan. Näyttää vain hieman huonolta, sillä en ole edistynyt enää pitkään aikaan. Tavoitteeni häämöttää jossakin kaukaisuudessa, enkä oikein usko, että tulen sitä koskaan saavuttamaan. Minulle riittäisi jo 50kg - turhaa edes yrittää toteuttaa alkuperäistä suunnitelmaani, 45 kaunista kiloa. Tänä aamuna kävin useita kertoja vaa'alla uskomatta sen itsepäisesti näyttämää lukemaa. Koetin saada viisitoista numeroa liian suuren luvun laskemaan tahdonvoimani avulla, mutta siinä se vain pysyi. Täytyy kai hyväksyä se tosiasia, että minä olen pyöreä. Liian pyöreä. Lihava.

Vaikket sitä myöntänyt itsellesi

-Tosiasia on, sanoi Kaniini, että sinä olet tarttunut kiinni.

-Tämä on seurauksena, sanoi Puh kiukkuisesti, kun on liian ahtaat ovet.

-Tämä on seurauksena, sanoi Kaniini vakavasti, kun syö liian paljon.

Koko eilinen päivä kului kaupungilla, ja tarttuihan sitä mukaan muutama vaatekin. Sovituskopeissa oli varmasti hoikentavat peilit, sillä ostamani paidat näyttivät kotona jokseenkin typeriltä päälläni. Kaupassa ne taas olivat istuneet aivan hyvin. Antaisin mitä tahansa, että painaisin ainakin kymmenen kiloa vähemmän. Kaikki olisi tuolloin niin paljon helpompaa.

Eilen en sentään syönyt mitään valtavia määriä: aamulla kahvia, ananasmehua ja ananasta, Roberts Coffeessa yksi chococcino, Arnoldsissa cappuccino ja mango-smoothie. Kotona söin vielä yhden omenan ja join lisää kahvia. Tämä aamu ei alkanut kovin lupaavasti, sillä sorruin pitkän jahkailemisen jälkeen italiansalaattiin, jossa on kaloreita aivan liikaa. Ja rasvaa.
 

Minun lomailuni taisivat sitten loppua tähän - nyt on syvennyttävä rästiin jääneisiin töihin, joita onkin enemmän kuin tarpeeksi. Ahdistaa jo valmiiksi. Miksi ihmeessä en voi saada mitään valmiiksi ajallaan? Lopulta käy aina näin; lykkään aineiden tekemistä niin pitkään kuin vain mahdollista, kunnes ne kaikki kasaantuvat lomalle. On siis hieman oma vikani, etten ehdi koskaan levätä riittävästi. Typerä minä.

Pikkukaupungin kadut mua ahdistaa

Kyllästyin vähitellen edellisen ulkoasun harmauteen, joten päätin tehdä hieman muutoksia. En ole varma, oliko musta tausta parhain vaihtoehto, sillä yleensä tekstiä on jotenkin mukavampi lukea vaalealta pohjalta. Mutta ainakaan toistaiseksi en keksinyt muutakaan. Ehkä tätä kestää katsella jonkin aikaa. 

Huomenna pitäisi lähteä Lahteen ostamaan vaatteita ja kuinka ollakaan: kuukautiset alkoivat juuri eilen. En ymmärrä, miten ajoitus voi olla lähes aina pahin mahdollinen. Viimeksi ne osuivat uskonnon yo-kirjoituksiin, minkä vuoksi kaikki meni enemmän tai vähemmän pilalle. No, nyt vatsani on kauhea pallo ja vartalo muutenkin aivan turvoksissa. Ei siis todellakaan paras hetki sovittaa vaatteita tai ylipäätään kierrellä kaupoissa. Olen juonut tavallista enemmän kahvia ja syönyt ananasta, mutta ei tähän mikään taida auttaa. Saan varmaan ikuiset traumat, kun joudun taas katselemaan itseäni sovituskopissa.

Hmm, teksti jäi jälleen kerran lyhyeksi ja mitäänsanomattomaksi, mutta en vain yksinkertaisesti jaksa ajatella mitään juuri nyt. Väsyttää aivan liikaa ja jostain syystä vasenta silmääni kiusaa itsepäinen elohiiri, joka ei suostu lähtemään sitten millään. Toivotonta. Taidan laahustaa takaisin nukkumaan.

ps. Haluaisin kysyä teiltä, että mikä näistä olisi paras taustaväri tälle blogille: musta, valkoinen, vaalean beessi vai kenties joku turkoosin sävy? Itse kun en osaa päättää...

Mutten mielestä saa sitä elokuvaa, joka lopulta päättyikin sitten niin traagisiin marttyyrikuolemiin

Omar-toffeeta, pasta carbonaraa ja ruisleipää. Lisää ruisleipää. Arnoldsin munkista osasin sentään kieltäytyä. Olisi tämä päivä voinut hieman paremminkin onnistua. Mutta ei kun ei.

Lomalla on uskomattoman vaikea pitää itsensä poissa keittiöstä. Aluksi selviän ehkä kahvilla tai hedelmällä, mutta lopulta sorrun aina johonkin ylimääräiseen. Kaiken lisäksi en saa mitään järkevää aikaiseksi; olen vain kieriskellyt itsesäälissä, katsonut vanhoja Disney klassikoita (mm. Kaunotar ja Hirviö) ja vollottanut täsmälleen samoissa kohdissa kuin aina ennenkin. Huomasin samalla, että pitäisi ostaa kaikki piirretyt uudelleen juhlajulkaisuina, sillä VHS-kasetit vetelevät todellakin viimeisiään. Rahasta vain ei ole tietoakaan.

Huomenna täytyy yrittää ryhdistäytyä: aamulla kahvia ja lasi ananasmehua, päivällä neljä mandariinia ja ananasta, illalla Nescafén pikakahvia. Voisin tehdä myös englannin tehtävät ja ainakin aloittaa jo kuukauden myöhässä olevan novellianalyysin. Huoh.

Jos paino ei loman loppuun mennessä ole laskenut vähintään kiloa, niin taidan tosiaankin luovuttaa.

Ei mitään koskaan ollutkaan

Aina kun luulen asioiden kääntyvän hiljalleen parempaan päin, tapahtuukin juuri päinvastoin. Voin kertoa, että nyt ei mene todellakaan hyvin. Yhtäkkiä huomaan olevani aivan loppu, enkä osaa enää muuta kuin itkeä. Minusta ei ole koskaan tuntunut näin paljon ei miltään. 

Ja juuri kun luulin päässeeni eroon ahmimisesta, minä takerrunkin siihen entistä tiukemmin. Kaipa se on vain minun defenssini - en osaa purkaa ahdistusta muulla tavalla. Lähes jokaisen vastoinkäymisen jälkeen (oli se sitten pieni tai suuri) suuntaan poikkeuksetta jääkaapille. 

Minä olen lihonut. Olen lihonut taas.

Kaiken lisäksi äidillä epäillään jotain vakavaa sairautta; lääkärin mukaan syöpää ei voi sulkea pois. Jos äidille sattuu jotakin, en enää todellakaan kestä. Sen jälkeen en enää. 

Vaeltelen ulkoavaruuden poimuissa

Lupasin kirjoittaa jotakin järkevää, mutta tänään sitä ei ainakaan ole luvassa. Liian suuri vaiva yrittää rakennella ajatuksistani mitään eheää kokonaisuutta tähän aikaan päivästä. No, eihän enää ole aamu, mutta heräsin kuitenkin vasta äsken...

Toistaiseksi en ole syönyt vielä mitään, sillä "aamupalaksi" join vain kaksi kuppia kahvia ja yhden lasin ananasmehua. Yritän olla ylittämättä 700kcal rajaa nyt viikonloppunakaan. Äiti on jälleen häärimässä keittiössä valmistaen kaalipataa, jossa on kaloreita enemmän kuin tarpeeksi. En halua saada aikaiseksi taas riitaa, joten taidan ottaa lautaselleni hieman ruokaa, jonka heitän lopulta pois kun äiti ei ole näkemässä. Ei ole juuri vaihtoehtoja, sillä minun on pakko saada tämä paino pian laskemaan.

Tilasin H&M:ltä muutamia vaatteita, joita sovitin eilen. Jo ensimmäisen paidan kohdalla minut valtasi maksimaalinen turhautuminen huomatessani, että vatsaani on lähes mahdotonta saada piiloon. "Vyötärövyö" näytti ylläni jokseenkin kauhealta, sillä se korosti entisestään lumiukkomaista olemustani. Jos olisin tehnyt säännöllisesti vatsalihasliikkeitä, tuskin keskivartaloni olisi aivan näin järkyttävässä kunnossa. Typerä minä.

Ehkä olen kuitenkin oppinut sentään jotain. En ole enää pitkään aikaan saanut valtavia ahmimiskohtauksia, oikeastaan ei tee edes mieli ahmia. Jossakin suhteessa olen siis jopa tyytyväinen itseeni.

Ja löysin jotain itsestäni, minkä kadotin kauan sitten

Paino on alkanut pudota hiljalleen alaspäin. Jos olen vahva enkä sorru kertaakaan ahmimaan, voisin olla hyvinkin ensimmäisessä tavoitteessani syysloman jälkeen. Nyt en aio luovuttaa, pettää jälleen itseäni. Rakastan sitä tunnetta, kun housut ovat päälläni väljät, eikä vatsani erotu pyöreänä paidan alta. Haluan sen tunteen takaisin,  takaisin  - niin pian kuin vain mahdollista. 

Tänään en ole syönyt vielä kovin paljoa: aamulla ananasmehua, koulussa porkkanaraastetta ja hieman kalaa, kotona yhden omenan. Ei tämä tähän kuitenkaan jää; äiti sanoi tekevänsä kanasalaattia, joten sitä on kai  hieman otettava... Illalla voisin juoda myös yhden cappuccinon.

Tästä tuli jälleen surkean lyhyt postaus, mutta viikonlopulla voisin yrittää kirjoittaa jotain järkevämpää. Yrityksen tasolle se on mahtanut aina jäädäkin. 

ps. 46 lukijaa - kiitos kaikille! ♥

Päivät oli kauniita niin kuin ohutta paperia

Rakastan näitä päiviä, kun aurinko kultaa syksyiset puut ja ilma on sopivan viileä. Olisin voinut olla lenkillä koko illan, mutta vielä on luettava ainakin biologiaa, englantia ja ehkä historiaakin seuraavan viikon uusintakoetta varten. Olen pitkästä aikaa hyvällä tuulella: syömiset ovat sujuneet juuri niin kuin pitääkin (pääasiassa kahvia, yksi tölkki ananasta ja kaksi ruisleipää), ja äiti kertoi tilanneensa Crosstrainerin - vihdoinkin! Olen  pyytänyt sitä jo ties kuinka kauan, sillä lenkkeilyt jäävät usein melko vähälle koulukiireiden vuoksi. En vain olisi uskonut, että äiti todellakin suostuisi ostamaan sen. Mutta hyvä näin.

Viimeisimmän vaa'alla käynnin jälkeen sain motivaationi takaisin. Minähän laihdun. En yksinkertaisesti kestä tätä tunnetta: vatsani ja lantioni ovat kasvaneet, käteni näyttävät paksuilta ja reidet osuvat jälleen toisiinsa. Voin rehellisesti kertoa lihonneeni seitsemän kiloa. Kuvottavaa. 

Onneksi olen sentään oppinut juomaan kahvia; muuten ravaisin varmasti yhtenään jääkaapilla. Kahvin ansiosta minulla ei ole enää juurikaan nälkä, mutta nyt kärsin unettomuudesta. Kolikollahan on aina kääntöpuolensa. Tavoitteenani on, että syysloman jälkeen olisin viisi kiloa laihempi - saa nähdä, onnistunko vai enkö. Ainakin yritän.

Anteeksi, ajatukseni harhailevat taas. 

Lähteä kun pitäisi jäädä, jäädä kun pitäisi lähteä

Yllättäen huomaan, että on jo iltapäivä, enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Ulkona on niin kaunis ilmakin, ja minä vain olen istunut joko koneella tai tv:n edessä. En mennyt kouluun, sillä illalla olo tuntui melko kipeältä. Aamulla voin jo paljon paremmin, mutta en jaksanut silti lähteä. Hyvä on, tämä jääköön viimeiseksi kerraksi, kun lusmuilen tunneilta ilman mitään kummempaa syytä. Itsehän minä siitä loppujen lopuksi kuitenkin kärsin.

Miten paljon haluaisinkaan muuttaa jo omaan asuntoon. Kotona tulee väistämättä enemmän tai vähemmän hulluksi; äiti juo minun pikakahvini, minä juon äidin teet, mikään ei ole koskaan hyvin. Vähäisimmistäkin asioista syntyy nykyään riitaa. Lisäksi jääkaapista löytyy lähes aina jotain ylimääräistä, olohuoneen pöydällä lojuu pussillinen englanninlakuja (joita muuten en voi vastustaa) tai äiti on leipomassa milloin mitäkin sämpylöistä täytekakkuihin. Minä kaipaisin vain ananasta, omenoita, raejuustoa ja kahvia. Ei olisi jatkuvaa pelkoa epäonnistumisesta ja painonnoususta.

Kävin tänään pitkästä aikaa vaa'alla, mitä ei olisi todellakaan pitänyt tehdä. Minä olen lihonut. Aivan liian paljon. Toisaalta en jaksanut pahemmin järkyttyä näkemästäni lukemasta, mutta... en minä näissäkään mitoissa halua loppuelämääni viettää. En enää tiedä, kuinka minun pitäisi syödä tai olla syömättä. En haluaisi ihan vielä luovuttaakaan.

Kun väsyn nukahtamiseen

Jakso vaihtui tänään, ja minulla on edellisestäkin vielä monta työtä rästissä. Haluaisin vain olla kotona, nukkua aamuisin pitkään, katsella elokuvia ja käpertyä peiton alle kuuntelemaan sadetta. Hetken harkitsin, että pitäisin pidennetyn viikonlopun: tekeytyisin huomenna kipeäksi ja jäisin pois koulusta. (Olo on tosin oikeastikin hieman flunssainen..)  Minusta kun on tullut tällainen lusmu. En jaksaisi kirjoittaa äidinkielen ainetta aiheesta, josta minulla ei ole mitään sanottavaa tai laskea talousmatematiikkaa kurssilla, jota en oikeastaan edes tarvitsisi (75 kurssia on kuitenkin tultava täyteen). Mutta kaipa minun on vain ryhdistäydyttävä.

Suorastaan hävettää tuo edellinen avautumiseni "patoutuneista tunteista"; olisin kirjoittanut mielummin vaikka epäonnistuneista ruokasuunnitelmista tai paino-ongelmistani, kuten aina ennenkin. No, mitään kovin järkevää tekstiä minulta on turha odottaakaan vähään aikaan, sillä tämä univaje on tainnut lopullisesti sumentaa ajatuksenjuoksuni. Viime yönäkin heräsin lähes puolentunnin välein - koko ajan oli joko liian kylmä tai kuuma. Koulussa olin kuolla väsymykseen, eikä keskittymisestä tullut mitään. Eikä tule oikein vieläkään. Pitäisi kai lukea englannin sanoja ja suunnitella sitä huomista ainetta, mutta olen taas jotenkin onnistunut jumittumaan tähän koneelle. Kappas vain, deja vu.

Ehkä kahvi voisi piristää, ehkä ei. 

EDIT: Ei minun tarvitsekaan tekeytyä kipeäksi; olen tosiaan tulossa flunssaan. Viluttaa ja lämpöäkin taitaa olla.