Ennen oli pitsiharsounelmia ja täti Moonikoita liian isoissa korkokengissään

I-haa, vanha aasi, seisoi joen partaalla ja katseli kuvaansa vedestä.
-Kurjaa, sanoi hän, sitä se juuri on. Kurjaa.
Hän kääntyi ja asteli hitaasti jokivartta kymmenisen metriä,
molskutti joen poikki
ja asteli hitaasti takaisin toista puolta rantaa. Sitten hän jälleen peilaili itseään vedestä.
-Enkös arvannut, sanoi hän. Ei hiventäkään parempi tältä puolelta. Mutta kukaan ei välitä siitä. Kukaan ei ajattele sitä. Kurjaa, juuri sitä se on.

Lusmu minäni astui jälleen kerran esiin. Olin varma, että saisin tänään tehtyä vihdoin ja viimein novellianalyysin, mutta kuinkas taas kävikään. Eilen illalla sain päähäni ryhtyä askartelemaan thinspiration-kirjaa, jonka parissa aikaa kului hieman liiankin kanssa. Vanhoja lehtiä leikellessäni huomasin yllättäen, että kello oli jo kolme yöllä. Aamulla jatkoin kannen väkertämistä, mihin vierähti muutama tunti. Leikkasin Make Up Storen lehdestä koko kannen peittävän kuvan ja koristelin päällyksen paljeteilla, helmillä, glitterillä ja sulilla. Lopputulokseen olen kaiken kaikkiaan melko tyytyväinen.

Liimaillessani kirjan sivuille kuvia langanlaihoista malleista tunsin itseni melkein pikkutytöksi. Noh, olen valmis kokeilemaan lähes mitä tahansa, jotta onnistuisin viimein laihtumaan. Näyttää vain hieman huonolta, sillä en ole edistynyt enää pitkään aikaan. Tavoitteeni häämöttää jossakin kaukaisuudessa, enkä oikein usko, että tulen sitä koskaan saavuttamaan. Minulle riittäisi jo 50kg - turhaa edes yrittää toteuttaa alkuperäistä suunnitelmaani, 45 kaunista kiloa. Tänä aamuna kävin useita kertoja vaa'alla uskomatta sen itsepäisesti näyttämää lukemaa. Koetin saada viisitoista numeroa liian suuren luvun laskemaan tahdonvoimani avulla, mutta siinä se vain pysyi. Täytyy kai hyväksyä se tosiasia, että minä olen pyöreä. Liian pyöreä. Lihava.