Kun Muumipeikko siinä katseli hevosia, hänelle kävi omituisen hassusti,
vaikka ehkä se oli aivan luonnollista.
Hän sai äkkiä päähänsä, että hänkin oli kaunis.
Hän tunsi olevansa kepeä, leikkisä ja ylimielinen.
Hän juoksi hiekalle ja huusi: Millainen kuutamo! Ja miten lämmintä!
Voisi vaikka lentää!
Merihevoset säikähtivät ja lähtivät pillastuneina karkuun.
Ne syöksyivät hänen ohitseen silmät renkaina ja harja aaltoillen kuin vesi, kaviot rummuttivat pakokauhua,
mutta jotenkin oli silti selvää, että tämä oli vain leikkiä.
Muumipeikko tiesi, että ne leikkivät pelästymistä ja nauttivat siitä,
mutta hän ei tiennyt,
pitäisikö hänen taputtaa käpäliään vai rauhoittaa niitä.
Hän oli jälleen vain pieni ja paksu ja kömpelö,
ja juuri kun ne nelistivät hänen ohitseen mereen, hän huusi:
Te olette niin kauniita! Te olette niin kauniita! Älkää menkö minun luotani!
Vesi pärskähti korkealle, viimeinen sateenkaari vaipui alas,
ranta oli jälleen tyhjä.
Edellisessä on kaikki oleellinen. Minä en jaksa kirjoittaa, en osaa analysoida tunteitani tai mitään, mitä tällä hetkellä ajattelen. Anteeksi.
Ehkä huomenna, ehkä ensiviikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti