Minulle jää unet, joissa peurat puhuvat

Minä ajattelen aika usein 
sitä ilmettä hänen kasvoillaan.
Minä ajattelen monia asioita.
Ajattelen ensimmäistä kertaa jolloin
näin koivun, viimeistä kertaa jolloin näin Julianin,
ensimmäistä kreikan lausetta jonka opin.
Khalepa ta kala. Kaunis on vaikeaa.

Mielialani heittelevät sinne tänne, enkä minä enää ymmärrä itseäni. Sitäkään vähää mitä joskus ennen. Tällä hetkellä yritän kamppailla entistä voimakkaampaa ahdistusta vastaan, mikä saattaa johtua osaltaan toivottomista yrityksistäni päästä eroon rauhoittavista. Lopullisesti. Kirjoitusten jälkeen päätin, etten enää koskekaan korulippaassani piilossa oleviin valkoisiin pillereihin, joiden ansiosta maaliskuun ilma oli helpompaa hengittää. 

Epäonnistuin. Seuraavana päivänä alkoivat päänsärky, huono olo, käsien vapina sekä pelottavan voimakkaat lihaskouristukset. Eihän minun tyhmään, pieneen päähäni ollut mahtunut ajatus, että elimistöni olisi ehtinyt jo tottua rauhoittaviin. Niin vain on mitä ilmeisimmin päässyt käymään. Kaipa minun on otettava rauhallisemmin ja vähennettävä milligrammoja päivä kerrallaan. Onhan kuitenkin pääasia, etten ole sentään koukussa huumeisiin. Enkä tule olemaankaan, mikäli se minusta on kiinni.

Olen ajatellut tavallista enemmän myös ruokaa, laihduttamista ja syömistä yli päätään. Vihaan peilikuvaani niin paljon, etten voi mitenkään hyväksyä tämänhetkistä painoani. Minun on pakko pudottaa muutama kilo, vähintään kuusi. Eihän se voi olla liikaa, eihän? Nämä ovat taas niitä päiviä, joiden aikana häilyn epävarmasti kahden ääripään välillä. Toisinaan jätän leivän kesken, toisinaan tyhjennän jääkaappia mitään näkemättä tai kuulematta. En ymmärrä, enkä jaksa ymmärtää. 

Huomenna minun on lähdettävä äitini, tätini ja serkkujeni mukana mummin luokse viikonlopuksi. Toisaalta haluankin, toisaalta en. Minulla on heitä jokaista valtava ikävä, mutta poistuminen kodin muodostamasta "turvavyöhykkeestä" pelottaa aina yhtä paljon. Olisi helppoa piiloutua jatkuvasti suuriin paitoihin, noudattaa tai olla noudattamatta tarkkoja ruokasuunnitelmia ja tyytyä hiljaiseen puolielämään. Mutta haluanko minä sitä todella? Haluanko?

Värikuvina jossain lensi linnut, kun taivas oli harmaa

Ihmisen mieliteot ovat arvoitus sinänsä,
eivätkä lapset poikkea siinä mitenkään aikuisista.
Ne, jotka ovat joutuneet mielitekojensa valtaan,
eivät osaa asiaa mitenkään valaista, ja ne taas,
jotka eivät ole milloinkaan kokeneet mitään sen kaltaista,
eivät kykene sitä käsittämään.
On ihmisiä, jotka vaarantavat henkensä 
valloittaakseen vuorenhuipun. Ei kukaan, 
eivät edes he itsekään osaa sanoa, miksi.
Jotkut tuhoavat itsensä valloittaessaan sellaista sydäntä,
joka ei välitä heistä vähääkään.

Tunne, jolle minulla ei ole mitään järjellistä nimeä, on onnistunut valtaamaan ajatukseni. Minusta on tullut huolestuttavan hajamielinen, todellisuudesta irtautunut parantumaton haaveilija. Toisin sanottuna (ilman turhia kaunisteluja), minusta on siis tullut täysi typerys. 

Huomasin unohtaneeni päivittää blogiani sitten maaliskuun alun jälkeen. Toisaalta ei minulla ole juuri ollutkaan mitään uutta kerrottavaa. "Nerokkaan" suunnitelmani ansiosta minulla on edessäni kokonainen vuosi täynnä tyhjiä päiviä, joiden aikana voin kehittää aikaansaamattomuuttani kohti uusia ulottuvuuksia. Mutta minun tavoitteenani oli ryhdistäytyä, ja sen aion myös tehdä. Olen suunnitellut aloittavani uudelleen kirjoittamisen ja piirtämisen, vaikka pelkäänkin taitojeni jo tyystin kadonneen. Rakentelin myös ajatusta pianotuntien jatkamisesta, mutta en ole kuitenkaan aivan varma motivaationi riittävyydestä. Kaiken järjen mukaan minun olisi hankittava jostain vielä töitäkin, sillä ilman rahaa mistään ei tule mitään.

Ennen pidin rimaani niin korkealla, että olisin voinut helposti kävellä sen ali kumartumatta. Mikään ei riittänyt, aina oli yritettävä vain enemmän ja enemmän. Nyt olen laskenut tuon samaisen riman niin matalalle, että voin kävellä sen yli. Toisinaan silti kompastuen. Mutta näin on parempi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minun maailmassani on muitakin värejä kuin vain mustaa ja valkoista. Ensimmäistä kertaa punaista, sinistä, vihreää. Linnunsiipiä, ilmapalloja.

Teen piruetin, se on totta.

Paetaan ikkunoista hetken rikkaina

Davi pitää kirjoja kädessään.
Niissä tuoksuvat sanat, 
jotka joku on kirjoittanut ja lähettänyt ilmoille,
ilmapalloina, linnunsiipinä, kuvina,
joiden sisään voi kasvaa. 
Hän ei ole poissa ikkunoiden takana olevasta maailmasta,
hän on sen sisällä, Norjan tuntureilla ja Mississipillä,
autioilla saarilla ja planeetoilla. 

Olen päättänyt yrittää ryhdistäytyä, mutta omalla tavallani. Se saattaa vaikuttaa muiden mielestä edelleen velvollisuuksien lykkäämiseltä tai laiminlyönniltä, vaikka en itse näekään sitä aivan niin. Kyhäilemäni Suunnitelma on siis seuraavanlainen: osallistun kirjoituksiin välittämättä vielä sen enempää arvosanoista (kunhan pääsen läpi ja saan lakin), uusin äidinkielen, englannin ja historian syksyllä ja haen Taideteolliseen korkeakouluun vasta ensi keväänä. 

Ainakin äidilleni tämä sopii oikein hyvin, samoin minulle. Tällä hetkellä kaikki motivaationi opiskelua kohtaan on kadonnut, sillä joudun yhtenään kamppailemaan ristiriitaisten ajatusteni kanssa. Toisaalta kaipaisin jo omaa rauhaa, eikä kotiin jääminen tunnu siten erityisen hohdokkaalta. Mutta tiedän senkin, etten selviäisi vielä omillani, vaikka sitä ei olekaan kovin helppoa myöntää. Välivuoden aikana aion hakea apua ainakin syömishäiriööni, sillä siitä minun olisi päästävä ensisijaisesti eroon. Sen takana vaikuttavat tietenkin monet eri tekijät, joista on vaikea puhua kenellekään ulkopuoliselle. Mutta ehkä voisin silti yrittää. Ja luovuttaahan en vielä halua.

Tuo helminauhoja rannikoiden tyttäriltä, vähän tähän yöhön järkeä

Kun tulin huoneeseeni, se oli kuutamon hopeoima ja vieras,
ikkuna oli edelleen auki ja Parmenides oli avoinna pöydällä 
mihin se oli jäänyt; vieressä oli ruokabaarista tuotu
 puoliksi juotu kahvi kylmänä styroxkupissaan. 
Huoneessa oli koleaa mutta en sulkenut ikkunaa.
Menin vain pitkäkseni sängylle kenkiä riisumatta 
ja valoa sytyttämättä.

Maatessani siinä kyljelläni ja 
tuijottaessani valkoista kuunvalolammikkoa puulattialla 
tuuli puhalsi verhot huoneeseen, pitkinä ja kapeina kuin aaveet.
Parmenidesin sivut lepattivat aivan kuin 
näkymättömän käden selailemina.

Ei mitään uutta auringon alla. Se siitä minun parantumismyönteisyydestäni; en minä pysty tähän, en ainakaan yksin. Viimeisimmän päivityksen jälkeen ajatukseni ovat risteilleet vailla minkäänlaista logiikkaa, toisiaan kohti, toistensa ohitse, minusta pois. Ne lentävät nopeina ja saavuttamattomina, jossakin, juuri ja juuri minun ulottumattomissani, enkä jaksa enää edes kurottautua tavoitellakseni niitä takaisin. Tällä hetkellä kaikki on vain hämärää, tyhjyyttä, hämärää.

Äiti oli lähes koko viime viikon poissa, risteilyllä ja siskonsa luona, ja minä tietenkin käytin tilaisuuteni hyväksi ja annoin itseni vajota jälleen (synnynnäiseen) typeryyteen. Tyhjensin viiden päivän ajan salaa lääkevarastoja, nauroin yksinäni, hoipertelin ympäri taloa ja nautin bentsodiatsepiinien rauhoittavasta vaikutuksesta. Vihdoin ja viimein sain nukuttua edes muutaman täyden tunnin, vaikka heräilinkin yhtenään kylmien ja kuumien aaltojen vuoksi tai kuvitellessani huoneessa olevan jonkun muun minun lisäkseni.

Mitä luultavimmin olen tulossa hyvää vauhtia vielä vainoharhaiseksikin, sillä tunnun kuvittelevan nykyään yhtä jos toista päätöntä. Torstai-iltana joku tuntematon henkilö soitti puhelimeeni (arkuuttani en tietenkään vastannut) ja jätti lopulta enemmän tai vähemmän hämärän viestin. Kuuntelin sen yli kymmenen kertaa peräkkäin, sillä kyseisen soittajan ääneessä oli jotakin aivan käsittämättömän tuttua, mutta en osannut yhdistää sitä silti mihinkään. Asia on jäänyt näennäisestä mitättömyydestään huolimatta vaivaamaan minua. Ja kuitenkaan en uskalla soittaa hänelle takaisin. Viestissä oli jotakin hyvin outoa tai sitten olen yksinkertaisesti menettänyt lopullisesti järkeni.

Jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaisi luultavasti lähes kenen tahansa mielestä osuvammalta, jos viimeaikaiset älyttömyyteni otettaisiin huomioon. Olen paennut ahdistustani jälleen kerran ahmimiseen, tuohon umpikieroon takinkääntäjään, johon turvaudun aina muiden defenssien puutteessa. Lääkärit ihmettelivät erikoisia veriarvojani, mutta enhän olisi mitenkään, milloinkaan, kehdannut sanoa, mistä ne todella johtuvat. Minä häpeän tätä heikkouttani, tätä iänikuista syömisvammailuani, jolle ei näytä olevan mitään loppua ainakaan lähitulevaisuudessa.

Yo-kirjoitukset ovat jo viikon päästä, mutta olen päättänyt asettaa ainoaksi tavoitteekseni läpipääsyn, millään muulla ei ole enää väliä. Voimiani kuluu aivan liian paljon kaikkeen muuhun. Yhteishaulle en jaksa uhrata ajatustakaan, sillä olen ajatellut pitää välivuoden. Toisaalta joudun tahtomattanikin hieman halveksimaan itseäni ja välinpitämättömyyttäni. Tunnen toisinaan olevani pieni, kiukutteleva lapsi, joka heittäytyy maahan veteläksi, eikä suostu siitä enää nousemaan. Sitähän minä aikoinaan olin, ja sitä taidan olla edelleenkin.


Ps. Tällä kertaa blogini näyttää edes hieman enemmän minulta itseltäni. Banneri olisi tosin voinut onnistua paremminkin, mutta syytän kaikesta kaatuilevaa Photoshopia.

Sinä olet varjoja puistossa

Mutta miksi hän hymyili niin veitikkamaisesti ja haastavasti?
Hymyilikö hän todellakin minulle?
Vai hymyilyttikö häntä jokin hauska ajatus, joka oli juolahtanut 
hänen mieleensä eikä liittynyt millään tavalla minuun?
Vai olinko minä hänen mielestään huvittava?
Sekin oli mahdollista.
Mutta ei minussa ollut mitään huvittavaa, 
 uskoin olevani melko tavanomaisen näköinen,
kun taas hän näytti kieltämättä hiukan koomiselta 
valtava appelisiinipussi sylissään. 
Ehkä hän hymyilikin itselleen.
Ehkä hän oli täynnä itseironiaa.
Kaikilla ihmisillä ei ole sitä ominaisuutta. 

Olen harkinnut jo useampaan kertaan tämän blogin poistamista, sillä sen pitäminen on alkanut tuntua enimmäkseen ahdistavalta. En osaa muotoilla ajatuksiani näihin teksteihin koskaan niin kuin todella haluaisin; lopputulos on lähes aina ankea ja itseään toistava. Mutta voihan olla toki niinkin, että olen menettänyt viimeisetkin kirjoittamisen lahjani. Oli sitten niin tai näin, pidän ainakin aluksi hieman pitemmän tauon tästä blogimaailmasta. Jatkosta en vielä tiedä.

Haluaisin oppia vihdoinkin elämään - edes pienissä hetkissä, vähän kerrallaan. Tätä tyhjyyttä on kestänyt jo aivan liian kauan. Olen ajatellut hakea kirjoitusten jälkeen apua syömisongelmiini, sillä yksin en pääse niistä irti. Kolme vuotta sitten minut vietiin väkisin psykologille, mutta nyt olisin itse valmis yrittämään. Tämä itsevihani on kuitenkin niin suuri, että pelkään lopulta epäonnistuvani. Mutta en halua myöskään luovuttaa.

Minä haluan tuntea. 

Joskus voin mennä vuorille vain katsomaan

Kuu katsoo ikkunasta sisään, kuin valtava laikukas levy,
gongi, jota musta jättiläinen voi lyödä niin, että tähdet tärisevät.
Davi katsoo katsomistaan, sulkee silmät ja
 tunnustelee tietä sänkyynsä, jättää verhon puolitankoon.
Niin hän vie kuun mukanaan peiton alle, näkee sen luomiensa alla,
painaa sormellaan levyä, hitaasti se sammuu ja kuolee. Tulee pimeä. 
Jos hän ei heräisi aamun valjetessa, olisiko hän silloin kuollut?
Hän kääntyy unisena seinään päin. Hän vetää polvet koukkuun.
On kuin hän näkisi itsensä jostain korkealta, ja sitten ei enää. 

Ei tämä voi olla enää totta. Ainakaan en haluaisi sen olevan. Marraskuusta lähtien olen joutunut ravaamaan yhtenään lääkärissä, pöytäni täyttyy vähitellen mitä erilaisimmista lääkepurkeista, ja epikriisieni pohjalta voisi pian kirjoittaa Kalevalaakin suuremman eepoksen. Sinne menivät potkiaiset, penkkarit ja abiristeily - en voinut osallistua niistä ainoaankaan. Onko tämä jälleen sitä kohtalon ivaa?

Niinpä niin. Akneni alkoi uudelleen muutama kuukausi sitten, ja siitä lähtien kaikki aamut ovatkin olleet yhtä painajaismaista tappelua komedojen, finnien, meikkivoiteiden ja puuterin kanssa. Differinistä ei ole ollut mihinkään, mutta mitään sisäisiä lääkkeitä en enää suostu syömään. Mielessäni kummittelevat vieläkin Isotretinoin-kuurin lukuisat ei-niin-mukavat sivuoireet: kasvojen ihon kuoriutuminen, lähes päivittäinen nenäverenvuoto, maksa- ja kolesteroliarvojen kohoaminen, masennuksen pahentuminen ja mitä näitä kaikkia nyt olikaan. Ihoni on totaalisesti pilalla, mikä ei ainakaan helpota tätä naisena oloa. 

Ikään kuin tilanne ei olisi jo riittävän vaikea ennestään, tiistai-iltana kasvoihini levisi jokin aivan käsittämätön tulehdus. Toivoin sen rauhoittuvan yön aikana, mutta aamulla ihoni näytti entistä kauheammalta, enkä voinut edes ajatellakaan meneväni illalla potkiaisiin. Olo oli muutenkin huono; oksetti, pyörrytti ja myös lämpö oli noussut. Isäni soitti kiireesti serkulleen, joka on ihotautilääkäri. Hänen mukaansa immuniteettijärjestelmäni on saattanut pettää, mihin myös aikaisemmat oireeni luultavasti viittaavat. Ja ei kun terveyskeskukseen hakemaan reseptiä antibiootteihin. Yritin epätoivoisesti kietoa suurta kaulahuivia kasvojeni peitoksi, sillä jouduin lähtemään tietenkin ilman meikkiä. Eihän siitä mitään apua ollut; ihmiset tuijottivat ja minua hävetti enemmän kuin koskaan. 

En ole ehtinyt lukea vielä yhtään uskonnon ja historian yo-kokeita varten, eikä lukulomastakaan näytä olevan juuri apua. Kalenterini on täynnä lääkäriaikoja, joiden lomassa on turha edes yrittääkään päntätä minkäänlaisia kurssikirjoja. Tämä abivuosi on ollut valehtelematta yhtä helvettiä, jonka huipentumana on mitä todennäköisimmin säälittävä ja täysin hyödytön yo-todistus. Onnistuin mokaamaan täydellisesti jo äidinkielen tekstitaidon kokeessa sekä englannin ja ruotsin kuuntelussa. Odotan jokseenkin kauhulla maaliskuun puoliväliä.

Ja jos totta puhutaan, odotan nykyään kauhulla lähes joka ikistä päivää. 

Saanhan olla hullu niin kuin ennen

Hiivin hiljaa ylös huoneeseeni. Ketään ei näy.

Makaan sängyllä, kokoon käpertyneenä.

Jos joku koskee minuun, minä isken, kuin käärme.

Jos puristan silmäni tiukasti kiinni, 

voin nähdä kaiken salatun mitä tapahtuu.

En unohda siitä mitään. Saan sen valtaani.

Eikä kukaan aavistakaan!

Olen salainen vakoilija, en viestinviejä vaan 

salaisten kirjoitusten vastaanottaja.

Olen kuin pölyhiukkanen siivilöityvässä valossa,

ladonseinän terävissä valokaduissa.

Tunnen olevani jälleen aivan eksyksissä - en jaksaisi taistella joka päivä tätä väsymystä ja ahdistusta vastaan. Ne ovat luoneet sisälleni eräänlaisen tyhjiön, jota en osaa enää täyttää. Kaikki on merkityksetöntä, millään ei ole mitään väliä. Tyhmyyttäni olen yrittänyt paeta ongelmiani Opamoxien ja iänikuisen ahmimisen avulla, mutta eiväthän ne tee tilannetta yhtään sen paremmaksi. Pikemminkin vain pahentavat. En ymmärrä, miksi minun on purettava kaikki tunteeni aina ruokaan. Toisinaan turvaudun chew & spit -menetelmään, joka ei tuo kylläkään paljoa lohtua. Vaikka sylkisin kaiken ulos, tuloksena on silti huono omatunto. En ole vahva, enkä tule koskaan sitä olemaankaan.

Olen päättänyt luovuttaa prelien ja kirjotusten suhteen, sillä kurssikirjojen loputon pänttäys tekisi minut ennen pitkää hulluksi. Haluaisin tehdä jotakin luovaa; kirjoittaa tarinoita, runoja, piirtää...ihan mitä vain. Silti en tahdo saada itsestäni mitään irti. Eilen tosin soitin pitkästä aikaa pianoa, joka kuulosti olevan yhtä epävireessä kuin minäkin. Tapailin uudelleen vanhoja nuotteja, mm. Heino Kasken Yö meren rannalla. Se on ehdottomasti kaunein kaikista niistä kappaleista, joita olen vuosien aikana harjoitellut. Minusta on alkanut vähitellen tuntua, etten lopettanut soittamista ainoastaan ajanpuutteen takia. Luovuin siitä samasta syystä kuin kirjoittamisesta ja piirtämisestäkin. Vain valtavan itsekriittisyyden vuoksi.

Kerro mulle jotain uutta tänään, sano ettei meitä ole

Hän elää kahdessa maailmassa,

lasten maailmassa kirjaston pohjakerroksessa ja

aikuisten maailmassa ylhäällä kolmannessa kerroksessa.

Hän lainaa kummastakin, hän omaksuu, hän sulkee sisäänsä,

hän vapauttaa mitä merkillisimpiä maisemia.

Hän on lukulintu, sanannielijä, kova uneksija,

taisteluvalmis erakko.

  

Haluaisin vain nukkua, lukea romaaneja ja katsella elokuvia. Ja tietenkin lenkkeillä, nyt kun siihen jälleen pystyn (vaikka jalkani eivät enää tulekaan täysin entiselleen). Rakastan tätä pakkasta ja kylmyyttä, joiden vastapainoksi kulutan kahvia sekä teetä entistäkin enemmän. Koulussa paleleminen on tosin epämiellyttävää, mutta kotona on mukavaa pukeutua valtavaan villapaitaan ja käpertyä sohvalle koiran viereen.

Kävin viikko sitten erikoislääkärin (sydän-ja verisuonitautien) vastaanotolla, sillä särky jaloissa alkoi käydä lähes sietämättömäksi. Ultraäänikuvauksissa ei näkynyt mitään muutoksia, mutta oikean säären laskimo on kuitenkin edelleen tukossa. Eli veren takaisinvirtaus sydämeen ei siinä kohtaa enää toimi. Myös selässäni on kuulemma jotain vikaa, ehkä synnynnäistä tai iskiakseen/skolioosiin viittaavaa. En enää tiedä, pitäisikö tässä kohta itkeä vai nauraa. Elämästäni on tullut yhtä epikriisiä. 

Vastaanoton jälkeen kävin pitkästä aikaa kirjakaupassa, jossa sitten tuhlasinkin kaikki viimeiset rahani. Ostin pitkän harkinnan jälkeen viisi teosta: Puhdistus (Sofi Oksanen), Krypta (Kate Mosse), Lapsuus (Bo Carpelan), The Collected Works of Edgar Allan Poe ja The Complete Fairy Tales of Hans Christian Andersen. Olenkin etsinyt jo pitkään kunnon opusta, joka sisältäisi suurimman osan Andersenin saduista. Löytämässäni teoksessa on vieläpä hyvä kuvitus. Nyt on enää ongelmana vain kirjahyllyni, joka on ääriään myöten (ja niiden ylikin) aivan täynnä.

Blogini päivittäminen saattaa jäädä seuraavien viikkojen aikana melko vähälle, sillä yritän keskittyä parhaani mukaan preleihin ja kirjoituksiin. Vaikka tiedänkin, ettei niitä parhaita arvosanoja olekaan odotettavissa. Ei tällä lukemisella, eikä etenkään tällä ajankäytöllä. Olen kokeissa toivottaman hidas - mietin liikaa, enkä ehdi saamaan kuin ehkä puolet ajatuksistani paperille. Kuusi tuntia on loppujen lopuksi vain yksi hujaus (ainakin minulle). 

Viime päivien aikana olen miettinyt, että onko vaakani rikki vai olenko tosiaan laihtunut. Mistään suuresta muutoksesta ei kuitenkaan ole kyse, korkeintaan kahdesta tai kolmesta kilosta. Tuskin sitä edes huomaa kukaan muu kuin minä itse. Olen syönyt aivan normaalisti, minkä vuoksi hieman ihmettelenkin tuota painon putoamista. Enkä ole ehtinyt juuri lenkkeilemäänkään. Ehkä minulla on tosiaan se syöpäkin kaikkien muiden lisäksi - olihan leukosyyttieni määrä kaksinkertaistunut viimeisimmän verikokeen mukaan. Loistavaa. 

61 lukijaa, Kiitos ♥

Olin nuori ja keuhkoissa kirveli Boston

Pian Nadja tottuu tuohon lauseeseen kuin viiniin tai morfiiniin.

Hän ei voi elää ilman sitä.

Totta kyllä, hänestä on yhä vieläkin kauheaa kiitää mäkeä alas,

mutta nyt pelko ja vaara antavat erikoisen lumon sanoille rakkaudesta,

sanoille, jotka pysyvät jatkuvasti arvoituksena ja kiusaavat mieltä.

Epäilyksen alaisina ovat aina samat kaksi: minä ja tuuli...

Kumpi meistä kahdesta tunnustaa hänelle rakkautensa,

sitä hän ei tiedä, mutta nähtävästi se onkin hänestä jo yhdentekevää:

väliäkö sillä, mistä astiasta juo, kunhan vain päihtyy. 

Kirjoitteleminen saattaa jäädä nyt hieman vähemmälle, sillä kaikki aikani kuluu koulutöiden parissa. (Tai ainakin pitäisi kulua.) Olen niin väsynyt, etten jaksaisi pitää edes silmiäni auki. Puhumattakaan siitä, että työstäisin loputtomasti esseitä ja vastaustekstejä tai pänttäisin tunnista toiseen kymmeniä koulukirjoja. Ei minusta ole siihen. Jos ylpeyteni antaisi myöten, pitäisin tämän kevään lomaa ja kirjoittaisin vasta syksyllä. Mutta eihän kukaan muu tee niin; olisin kaikkien mielestä epäonnistunut surkimus, silmätikku. Päässäni risteilevät naurettavat ajatukset pakenemisesta jonnekin kauas - ei velvollisuuksia, tavoitteita, päämääriä. Minä en jaksa, mutta kukaan ei halua sitä kuulla. Kyllä sinä siihen pystyt, enää muutama kuukausi jäljellä. Silti niitä on aivan liikaa.

Kaiken lisäksi verenkierrossani on jotakin pahasti vialla. Laskimotulehdukseni parani joululomalla ainakin näennäisesti, mutta kipu ei ole vieläkään täysin lähtenyt. Ja viikon alussa huomasin, että myös toinen jalkani on alkanut oireilla samalla tavalla.  En voi enää uskoa tätä. Pelkään mennä iltaisin nukkumaan, sillä rintaani on alkanut puristaa aivan omituisesti. Aluksi koko keho tuntuu puutuvan, sen jälkeen seuraa polttava kouristus. Minun pitäisi käydä perusteellisissa ultraäänitutkimuksissa, mutta en todellakaan osaa sanoa milloin - poissaoloja ei saisi kertyä enää yhtään enempää. Kohta alkavat prelitkin, enkä tiedä, kuinka jalkani kestävät kuuden tunnin yhtämittaista istumista. Jos olen hiemankin liian pitkään liikkumatta, saatan saada hengenvaarallisen tukoksen syvään laskimoon. Tuntuu siltä, kuin olisin juossut jonkinlaiseen umpikujaan. Luultavasti olenkin.


Ja lopuksi: vihdoinkin löysin bannerin, josta todella pidän.

Kaikki kummalliset vaatteet ja ne kummalliset aatteet

Olen pitänyt pientä hiljaiseloa hieman yli viikon. Ei vain ole mitään erityistä mistä kirjoittaa, tai ehkäpä pääni on yksinkertaisesti aivan tyhjä. En olisi halunnut loman loppuvan ikinä. Vielä milloinkaan eivät aamut ole tuntuneet yhtä vaikeilta - lannistavalta sekoitukselta herätyskellon itsepäisiä, yksitoikkoisia säveliä, päänsärkyä ja pohjatonta väsymystä. Saamattomuuteni vuoksi yöt kuluvat esseiden parissa: rypistyneitä konsepteja, himmeä hehkulamppu, välinpitämätön minuuttiviisari ja minä nuokkumassa pöydän ääressä. Mikäpä siinä. Toinen vaihtoehto on, etten pysty lainkaan nukkumaan, vaikka siihen olisikin tilaisuus. Saan unta vain ja ainoastaan rauhoittavien avulla. Yritän kuitenkin välttää niiden ottamista, sillä en halua tehdä tästä enää yhtään vaikeampaa.

Eräs anonyymi totesi, etten löydä elämästäni koskaan mitään positiivista. Ja tottahan se pitkälti on. Mutta osaan minäkin olla toisinaan onnellinen ja antaa arvoa niille asioille, jotka ovat omalla kohdallani hyvin. Harvemmin vain satun niistä kirjoittamaan. Minulla on hyvät vanhemmat, tämä kliseinen "katto pään päällä", kaksi suloista koiraa, muutamia ystäviä (joiden määrä on tosin kutistunut...) ja paljon muita seikkoja, joihin voi olla tyytyväinen. Mutta silti löydän elämästäni enemmän negatiivisia puolia, enkä syyttäisi siitä ainoastaan pessimististä luonnettani. Sairastelen yhtenään, olen sairastellut jo aivan pienestä asti. Kuten äitini sanoi, minua saa olla aina viemässä lääkäriin milloin minkäkin oireen vuoksi. Myös ulkonäkööni liittyy enemmän tai vähemmän ongelmia, joista suurin osa ei ole kuviteltuja. Minulla on todella ohuet hiukset, mikä rajoittaa elämääni monella eri tavalla. Mutta ei niistä nyt sen enempää; tästä tulisi pian yhtä valitusta, jota kukaan ei jaksaisi lukea.

Nopea vilkaisu kelloon muistutti ikävästi kolmesta englannin tehtävästä, joille en ole vielä uhrannut ajatustakaan. Totta puhuen olen menettänyt kaiken motivaationi, oli kyseessä sitten mikä tahansa aine. En tahtoisi nähdä minkäänlaista vaivaa edes uhkaavasti lähestyviä kirjoituksia varten. Sisäinen perfektionisti on kadonnut minusta kuin tuhka tuuleen. Enkä koe sitä erityisen hyväksi muutokseksi. Viime päivinä olen onnistunut vain yhdessä asiassa, joka sekin on kovin pieni. En ole ahminut, en kertaakaan. Ja sen ansiosta olen alkanut taas laihtua.

Vie minut takaisin betonikaupunkiin, jonka varjoihin kadottiin

Raitiovaunu menee kirskuen ohi.

Davi seisoo kadunkulmassa, 

katsoo Dullanin perään, näkee valkoisen käden.

Jos hän nyt juoksisi niin, että keuhkot repeäisivät,

hän ennättäisi seuraavalle pysäkille.

Hän näkee tuulen pieksemän kadun.

On kuin hän ei olisi lainkaan siinä missä on, 

vaan kaukana, tapahtumien ulkopuolella.

On hetkiä, jolloin kaikki pysähtyy.

On kuin hän näkisi itsensä, lapsen. 

Olen jälleen säheltänyt tämän ulkoasun parissa. Päätin ottaa takaisin käyttöön vanhan bannerini, mutta fontin kylläkin vaihdoin. Toivottavasti lopputulos näyttäisi edes hieman paremmalta.

Lopetin viimein järjettömän suklaan syömisen, jonka negatiiviset vaikutukset näkyvät jo kasvoissanikin. En ymmärrä, miten ihoni voi reagoida aina näin voimakkaasti. Mahtavaa. En ole oppinut edellisistä jouluista nähtävästi mitään. Vaa'lla en ole uskaltanut edes käydä, sillä tiedän painoni nousseen tähtitieteellisiin lukemiin. Koulukin alkaa taas kolmen päivän päästä, enkä ehdi enää paikkailla tekemiäni virheitä. Kalorit on pudotettava nopeasti mahdollisimman alas, vaikka ei se paljoa autakaan. Tänään olen selvinnyt kohtalaisen hyvin: neljä mandariinia ja lautasellinen Borsch-keittoa (jossa ei ollut lihaa). Huomenna korvaan mandariinit ananasmehulla. Jos totta puhutaan, minun pitäisi alkaa kiinnittää enemmän huomiota ruokavaliooni. Proteiinit ovat jääneet mystisesti pois, vaikka olenkin yrittänyt juuri niistä aina huolehtia. Odotan kauhulla verikokeiden tuloksia.

Tekstini alkaa kuulostaa jo niin kuivalta, että taidan säästää lukijoitani ja kirjautua ulos. Palailen vasta sitten, kun minulle on kerrottavaa jostain muustakin, kuin siitä iänikuisesta rypemisestäni itsesäälissä.

Enää en pääse pakoon, en edes kynänvartta pitkin

Mutta eikö juuri tuska 

saa meidät useinkin kaikkein selvimmin tietoisiksi minuudestamme?

On hirvittävää kun lapsena tajuaa, että on erillään koko maailmasta,

ettei kukaan eikä mikään toinen tunne kipua silloin

kun itse polttaa kielensä tai naarmuttaa polvensa,

että ihmisen kivut ja kolotukset ovat hänen omiaan.

Vielä hirvittävämpää on aikuistuessa tajuta, ettei kukaan,

vaikka olisi kuinka rakas, koskaan todella ymmärrä meitä.

Meidän oma minuutemme tekee meidät kaikkein onnettomimmiksi,

ja siksi me niin hartaasti haluamme 

kadottaa oman minuutemme, eikö niin? 

Aika kulkee aivan liian nopeasti: vuosi vaihtui jälleen, enkä minä tahdo pysyä enää perässä. Neljän päivän päästä lomakin on jo ohitse, vaikka joulujuhla tuntui olleen vasta hetki sitten. En ole saanut näistä viikoista juuri mitään irti. Univaikeudetkin ovat vain pahentuneet;  valvoin keskiviikon ja torstain yhtäjaksoisesti nukkumatta minuuttiakaan. Opamox ei ainakaan helpottanut jo valmiiksi tokkuraista oloani, mutta ilman sitä en olisi luultavasti kestänyt. Perjantaina heräsin vasta myöhään iltapäivällä, viimeyönä taas en nukkunut yhtään. Ei tästä mitään tule, olen menettänyt täysin kaiken järjestelmällisyyteni.

Vielä vähän aikaa sitten vannoin säilyttäväni blogini edellisen ulkoasun, mutta kuinkas taas kävikään. Tähän en ole kylläkään kovin tyytyväinen, sillä värit ovat mitäänsanomattoman laimeat, enkä ole aivan varma tuosta banneristakaan. Jos jollakulla sattuu olemaan joitakin hyviä ideoita, niin otan ne ilomielin vastaan. Itselläni kun ei tunnu olevan luovuutta enää nimeksikään.

Alunperin minun oli tarkoitus kirjoittaa jotain järkevämpääkin, mutta en enää jaksa muistaa mitä se mahtoi olla. Tuskin mitään erityisen kiinnostavaa, sillä näiden päivien aikana ei ole tapahtunut mitään uutta. Tyypillistä. Alkavalle vuodelle minulla ei ole juurikaan odotuksia (eikä lupauksia) - ainoa toiveeni ja tavoitteeni on, että onnistuisin vihdoinkin laihtumaan ne kirotut 10kg. Saa nähdä miten käy.