Raitiovaunu menee kirskuen ohi.
Davi seisoo kadunkulmassa,
katsoo Dullanin perään, näkee valkoisen käden.
Jos hän nyt juoksisi niin, että keuhkot repeäisivät,
hän ennättäisi seuraavalle pysäkille.
Hän näkee tuulen pieksemän kadun.
On kuin hän ei olisi lainkaan siinä missä on,
vaan kaukana, tapahtumien ulkopuolella.
On hetkiä, jolloin kaikki pysähtyy.
On kuin hän näkisi itsensä, lapsen.
Olen jälleen säheltänyt tämän ulkoasun parissa. Päätin ottaa takaisin käyttöön vanhan bannerini, mutta fontin kylläkin vaihdoin. Toivottavasti lopputulos näyttäisi edes hieman paremmalta.
Lopetin viimein järjettömän suklaan syömisen, jonka negatiiviset vaikutukset näkyvät jo kasvoissanikin. En ymmärrä, miten ihoni voi reagoida aina näin voimakkaasti. Mahtavaa. En ole oppinut edellisistä jouluista nähtävästi mitään. Vaa'lla en ole uskaltanut edes käydä, sillä tiedän painoni nousseen tähtitieteellisiin lukemiin. Koulukin alkaa taas kolmen päivän päästä, enkä ehdi enää paikkailla tekemiäni virheitä. Kalorit on pudotettava nopeasti mahdollisimman alas, vaikka ei se paljoa autakaan. Tänään olen selvinnyt kohtalaisen hyvin: neljä mandariinia ja lautasellinen Borsch-keittoa (jossa ei ollut lihaa). Huomenna korvaan mandariinit ananasmehulla. Jos totta puhutaan, minun pitäisi alkaa kiinnittää enemmän huomiota ruokavaliooni. Proteiinit ovat jääneet mystisesti pois, vaikka olenkin yrittänyt juuri niistä aina huolehtia. Odotan kauhulla verikokeiden tuloksia.
Tekstini alkaa kuulostaa jo niin kuivalta, että taidan säästää lukijoitani ja kirjautua ulos. Palailen vasta sitten, kun minulle on kerrottavaa jostain muustakin, kuin siitä iänikuisesta rypemisestäni itsesäälissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti