Olen pitänyt pientä hiljaiseloa hieman yli viikon. Ei vain ole mitään erityistä mistä kirjoittaa, tai ehkäpä pääni on yksinkertaisesti aivan tyhjä. En olisi halunnut loman loppuvan ikinä. Vielä milloinkaan eivät aamut ole tuntuneet yhtä vaikeilta - lannistavalta sekoitukselta herätyskellon itsepäisiä, yksitoikkoisia säveliä, päänsärkyä ja pohjatonta väsymystä. Saamattomuuteni vuoksi yöt kuluvat esseiden parissa: rypistyneitä konsepteja, himmeä hehkulamppu, välinpitämätön minuuttiviisari ja minä nuokkumassa pöydän ääressä. Mikäpä siinä. Toinen vaihtoehto on, etten pysty lainkaan nukkumaan, vaikka siihen olisikin tilaisuus. Saan unta vain ja ainoastaan rauhoittavien avulla. Yritän kuitenkin välttää niiden ottamista, sillä en halua tehdä tästä enää yhtään vaikeampaa.
Eräs anonyymi totesi, etten löydä elämästäni koskaan mitään positiivista. Ja tottahan se pitkälti on. Mutta osaan minäkin olla toisinaan onnellinen ja antaa arvoa niille asioille, jotka ovat omalla kohdallani hyvin. Harvemmin vain satun niistä kirjoittamaan. Minulla on hyvät vanhemmat, tämä kliseinen "katto pään päällä", kaksi suloista koiraa, muutamia ystäviä (joiden määrä on tosin kutistunut...) ja paljon muita seikkoja, joihin voi olla tyytyväinen. Mutta silti löydän elämästäni enemmän negatiivisia puolia, enkä syyttäisi siitä ainoastaan pessimististä luonnettani. Sairastelen yhtenään, olen sairastellut jo aivan pienestä asti. Kuten äitini sanoi, minua saa olla aina viemässä lääkäriin milloin minkäkin oireen vuoksi. Myös ulkonäkööni liittyy enemmän tai vähemmän ongelmia, joista suurin osa ei ole kuviteltuja. Minulla on todella ohuet hiukset, mikä rajoittaa elämääni monella eri tavalla. Mutta ei niistä nyt sen enempää; tästä tulisi pian yhtä valitusta, jota kukaan ei jaksaisi lukea.
Nopea vilkaisu kelloon muistutti ikävästi kolmesta englannin tehtävästä, joille en ole vielä uhrannut ajatustakaan. Totta puhuen olen menettänyt kaiken motivaationi, oli kyseessä sitten mikä tahansa aine. En tahtoisi nähdä minkäänlaista vaivaa edes uhkaavasti lähestyviä kirjoituksia varten. Sisäinen perfektionisti on kadonnut minusta kuin tuhka tuuleen. Enkä koe sitä erityisen hyväksi muutokseksi. Viime päivinä olen onnistunut vain yhdessä asiassa, joka sekin on kovin pieni. En ole ahminut, en kertaakaan. Ja sen ansiosta olen alkanut taas laihtua.
Eräs anonyymi totesi, etten löydä elämästäni koskaan mitään positiivista. Ja tottahan se pitkälti on. Mutta osaan minäkin olla toisinaan onnellinen ja antaa arvoa niille asioille, jotka ovat omalla kohdallani hyvin. Harvemmin vain satun niistä kirjoittamaan. Minulla on hyvät vanhemmat, tämä kliseinen "katto pään päällä", kaksi suloista koiraa, muutamia ystäviä (joiden määrä on tosin kutistunut...) ja paljon muita seikkoja, joihin voi olla tyytyväinen. Mutta silti löydän elämästäni enemmän negatiivisia puolia, enkä syyttäisi siitä ainoastaan pessimististä luonnettani. Sairastelen yhtenään, olen sairastellut jo aivan pienestä asti. Kuten äitini sanoi, minua saa olla aina viemässä lääkäriin milloin minkäkin oireen vuoksi. Myös ulkonäkööni liittyy enemmän tai vähemmän ongelmia, joista suurin osa ei ole kuviteltuja. Minulla on todella ohuet hiukset, mikä rajoittaa elämääni monella eri tavalla. Mutta ei niistä nyt sen enempää; tästä tulisi pian yhtä valitusta, jota kukaan ei jaksaisi lukea.
Nopea vilkaisu kelloon muistutti ikävästi kolmesta englannin tehtävästä, joille en ole vielä uhrannut ajatustakaan. Totta puhuen olen menettänyt kaiken motivaationi, oli kyseessä sitten mikä tahansa aine. En tahtoisi nähdä minkäänlaista vaivaa edes uhkaavasti lähestyviä kirjoituksia varten. Sisäinen perfektionisti on kadonnut minusta kuin tuhka tuuleen. Enkä koe sitä erityisen hyväksi muutokseksi. Viime päivinä olen onnistunut vain yhdessä asiassa, joka sekin on kovin pieni. En ole ahminut, en kertaakaan. Ja sen ansiosta olen alkanut taas laihtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti