Mutta eikö juuri tuska
saa meidät useinkin kaikkein selvimmin tietoisiksi minuudestamme?
On hirvittävää kun lapsena tajuaa, että on erillään koko maailmasta,
ettei kukaan eikä mikään toinen tunne kipua silloin
kun itse polttaa kielensä tai naarmuttaa polvensa,
että ihmisen kivut ja kolotukset ovat hänen omiaan.
Vielä hirvittävämpää on aikuistuessa tajuta, ettei kukaan,
vaikka olisi kuinka rakas, koskaan todella ymmärrä meitä.
Meidän oma minuutemme tekee meidät kaikkein onnettomimmiksi,
ja siksi me niin hartaasti haluamme
kadottaa oman minuutemme, eikö niin?
Aika kulkee aivan liian nopeasti: vuosi vaihtui jälleen, enkä minä tahdo pysyä enää perässä. Neljän päivän päästä lomakin on jo ohitse, vaikka joulujuhla tuntui olleen vasta hetki sitten. En ole saanut näistä viikoista juuri mitään irti. Univaikeudetkin ovat vain pahentuneet; valvoin keskiviikon ja torstain yhtäjaksoisesti nukkumatta minuuttiakaan. Opamox ei ainakaan helpottanut jo valmiiksi tokkuraista oloani, mutta ilman sitä en olisi luultavasti kestänyt. Perjantaina heräsin vasta myöhään iltapäivällä, viimeyönä taas en nukkunut yhtään. Ei tästä mitään tule, olen menettänyt täysin kaiken järjestelmällisyyteni.
Vielä vähän aikaa sitten vannoin säilyttäväni blogini edellisen ulkoasun, mutta kuinkas taas kävikään. Tähän en ole kylläkään kovin tyytyväinen, sillä värit ovat mitäänsanomattoman laimeat, enkä ole aivan varma tuosta banneristakaan. Jos jollakulla sattuu olemaan joitakin hyviä ideoita, niin otan ne ilomielin vastaan. Itselläni kun ei tunnu olevan luovuutta enää nimeksikään.
Alunperin minun oli tarkoitus kirjoittaa jotain järkevämpääkin, mutta en enää jaksa muistaa mitä se mahtoi olla. Tuskin mitään erityisen kiinnostavaa, sillä näiden päivien aikana ei ole tapahtunut mitään uutta. Tyypillistä. Alkavalle vuodelle minulla ei ole juurikaan odotuksia (eikä lupauksia) - ainoa toiveeni ja tavoitteeni on, että onnistuisin vihdoinkin laihtumaan ne kirotut 10kg. Saa nähdä miten käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti