Olin nuori ja keuhkoissa kirveli Boston

Pian Nadja tottuu tuohon lauseeseen kuin viiniin tai morfiiniin.

Hän ei voi elää ilman sitä.

Totta kyllä, hänestä on yhä vieläkin kauheaa kiitää mäkeä alas,

mutta nyt pelko ja vaara antavat erikoisen lumon sanoille rakkaudesta,

sanoille, jotka pysyvät jatkuvasti arvoituksena ja kiusaavat mieltä.

Epäilyksen alaisina ovat aina samat kaksi: minä ja tuuli...

Kumpi meistä kahdesta tunnustaa hänelle rakkautensa,

sitä hän ei tiedä, mutta nähtävästi se onkin hänestä jo yhdentekevää:

väliäkö sillä, mistä astiasta juo, kunhan vain päihtyy. 

Kirjoitteleminen saattaa jäädä nyt hieman vähemmälle, sillä kaikki aikani kuluu koulutöiden parissa. (Tai ainakin pitäisi kulua.) Olen niin väsynyt, etten jaksaisi pitää edes silmiäni auki. Puhumattakaan siitä, että työstäisin loputtomasti esseitä ja vastaustekstejä tai pänttäisin tunnista toiseen kymmeniä koulukirjoja. Ei minusta ole siihen. Jos ylpeyteni antaisi myöten, pitäisin tämän kevään lomaa ja kirjoittaisin vasta syksyllä. Mutta eihän kukaan muu tee niin; olisin kaikkien mielestä epäonnistunut surkimus, silmätikku. Päässäni risteilevät naurettavat ajatukset pakenemisesta jonnekin kauas - ei velvollisuuksia, tavoitteita, päämääriä. Minä en jaksa, mutta kukaan ei halua sitä kuulla. Kyllä sinä siihen pystyt, enää muutama kuukausi jäljellä. Silti niitä on aivan liikaa.

Kaiken lisäksi verenkierrossani on jotakin pahasti vialla. Laskimotulehdukseni parani joululomalla ainakin näennäisesti, mutta kipu ei ole vieläkään täysin lähtenyt. Ja viikon alussa huomasin, että myös toinen jalkani on alkanut oireilla samalla tavalla.  En voi enää uskoa tätä. Pelkään mennä iltaisin nukkumaan, sillä rintaani on alkanut puristaa aivan omituisesti. Aluksi koko keho tuntuu puutuvan, sen jälkeen seuraa polttava kouristus. Minun pitäisi käydä perusteellisissa ultraäänitutkimuksissa, mutta en todellakaan osaa sanoa milloin - poissaoloja ei saisi kertyä enää yhtään enempää. Kohta alkavat prelitkin, enkä tiedä, kuinka jalkani kestävät kuuden tunnin yhtämittaista istumista. Jos olen hiemankin liian pitkään liikkumatta, saatan saada hengenvaarallisen tukoksen syvään laskimoon. Tuntuu siltä, kuin olisin juossut jonkinlaiseen umpikujaan. Luultavasti olenkin.


Ja lopuksi: vihdoinkin löysin bannerin, josta todella pidän.