Kerro mulle jotain uutta tänään, sano ettei meitä ole

Hän elää kahdessa maailmassa,

lasten maailmassa kirjaston pohjakerroksessa ja

aikuisten maailmassa ylhäällä kolmannessa kerroksessa.

Hän lainaa kummastakin, hän omaksuu, hän sulkee sisäänsä,

hän vapauttaa mitä merkillisimpiä maisemia.

Hän on lukulintu, sanannielijä, kova uneksija,

taisteluvalmis erakko.

  

Haluaisin vain nukkua, lukea romaaneja ja katsella elokuvia. Ja tietenkin lenkkeillä, nyt kun siihen jälleen pystyn (vaikka jalkani eivät enää tulekaan täysin entiselleen). Rakastan tätä pakkasta ja kylmyyttä, joiden vastapainoksi kulutan kahvia sekä teetä entistäkin enemmän. Koulussa paleleminen on tosin epämiellyttävää, mutta kotona on mukavaa pukeutua valtavaan villapaitaan ja käpertyä sohvalle koiran viereen.

Kävin viikko sitten erikoislääkärin (sydän-ja verisuonitautien) vastaanotolla, sillä särky jaloissa alkoi käydä lähes sietämättömäksi. Ultraäänikuvauksissa ei näkynyt mitään muutoksia, mutta oikean säären laskimo on kuitenkin edelleen tukossa. Eli veren takaisinvirtaus sydämeen ei siinä kohtaa enää toimi. Myös selässäni on kuulemma jotain vikaa, ehkä synnynnäistä tai iskiakseen/skolioosiin viittaavaa. En enää tiedä, pitäisikö tässä kohta itkeä vai nauraa. Elämästäni on tullut yhtä epikriisiä. 

Vastaanoton jälkeen kävin pitkästä aikaa kirjakaupassa, jossa sitten tuhlasinkin kaikki viimeiset rahani. Ostin pitkän harkinnan jälkeen viisi teosta: Puhdistus (Sofi Oksanen), Krypta (Kate Mosse), Lapsuus (Bo Carpelan), The Collected Works of Edgar Allan Poe ja The Complete Fairy Tales of Hans Christian Andersen. Olenkin etsinyt jo pitkään kunnon opusta, joka sisältäisi suurimman osan Andersenin saduista. Löytämässäni teoksessa on vieläpä hyvä kuvitus. Nyt on enää ongelmana vain kirjahyllyni, joka on ääriään myöten (ja niiden ylikin) aivan täynnä.

Blogini päivittäminen saattaa jäädä seuraavien viikkojen aikana melko vähälle, sillä yritän keskittyä parhaani mukaan preleihin ja kirjoituksiin. Vaikka tiedänkin, ettei niitä parhaita arvosanoja olekaan odotettavissa. Ei tällä lukemisella, eikä etenkään tällä ajankäytöllä. Olen kokeissa toivottaman hidas - mietin liikaa, enkä ehdi saamaan kuin ehkä puolet ajatuksistani paperille. Kuusi tuntia on loppujen lopuksi vain yksi hujaus (ainakin minulle). 

Viime päivien aikana olen miettinyt, että onko vaakani rikki vai olenko tosiaan laihtunut. Mistään suuresta muutoksesta ei kuitenkaan ole kyse, korkeintaan kahdesta tai kolmesta kilosta. Tuskin sitä edes huomaa kukaan muu kuin minä itse. Olen syönyt aivan normaalisti, minkä vuoksi hieman ihmettelenkin tuota painon putoamista. Enkä ole ehtinyt juuri lenkkeilemäänkään. Ehkä minulla on tosiaan se syöpäkin kaikkien muiden lisäksi - olihan leukosyyttieni määrä kaksinkertaistunut viimeisimmän verikokeen mukaan. Loistavaa. 

61 lukijaa, Kiitos ♥

Olin nuori ja keuhkoissa kirveli Boston

Pian Nadja tottuu tuohon lauseeseen kuin viiniin tai morfiiniin.

Hän ei voi elää ilman sitä.

Totta kyllä, hänestä on yhä vieläkin kauheaa kiitää mäkeä alas,

mutta nyt pelko ja vaara antavat erikoisen lumon sanoille rakkaudesta,

sanoille, jotka pysyvät jatkuvasti arvoituksena ja kiusaavat mieltä.

Epäilyksen alaisina ovat aina samat kaksi: minä ja tuuli...

Kumpi meistä kahdesta tunnustaa hänelle rakkautensa,

sitä hän ei tiedä, mutta nähtävästi se onkin hänestä jo yhdentekevää:

väliäkö sillä, mistä astiasta juo, kunhan vain päihtyy. 

Kirjoitteleminen saattaa jäädä nyt hieman vähemmälle, sillä kaikki aikani kuluu koulutöiden parissa. (Tai ainakin pitäisi kulua.) Olen niin väsynyt, etten jaksaisi pitää edes silmiäni auki. Puhumattakaan siitä, että työstäisin loputtomasti esseitä ja vastaustekstejä tai pänttäisin tunnista toiseen kymmeniä koulukirjoja. Ei minusta ole siihen. Jos ylpeyteni antaisi myöten, pitäisin tämän kevään lomaa ja kirjoittaisin vasta syksyllä. Mutta eihän kukaan muu tee niin; olisin kaikkien mielestä epäonnistunut surkimus, silmätikku. Päässäni risteilevät naurettavat ajatukset pakenemisesta jonnekin kauas - ei velvollisuuksia, tavoitteita, päämääriä. Minä en jaksa, mutta kukaan ei halua sitä kuulla. Kyllä sinä siihen pystyt, enää muutama kuukausi jäljellä. Silti niitä on aivan liikaa.

Kaiken lisäksi verenkierrossani on jotakin pahasti vialla. Laskimotulehdukseni parani joululomalla ainakin näennäisesti, mutta kipu ei ole vieläkään täysin lähtenyt. Ja viikon alussa huomasin, että myös toinen jalkani on alkanut oireilla samalla tavalla.  En voi enää uskoa tätä. Pelkään mennä iltaisin nukkumaan, sillä rintaani on alkanut puristaa aivan omituisesti. Aluksi koko keho tuntuu puutuvan, sen jälkeen seuraa polttava kouristus. Minun pitäisi käydä perusteellisissa ultraäänitutkimuksissa, mutta en todellakaan osaa sanoa milloin - poissaoloja ei saisi kertyä enää yhtään enempää. Kohta alkavat prelitkin, enkä tiedä, kuinka jalkani kestävät kuuden tunnin yhtämittaista istumista. Jos olen hiemankin liian pitkään liikkumatta, saatan saada hengenvaarallisen tukoksen syvään laskimoon. Tuntuu siltä, kuin olisin juossut jonkinlaiseen umpikujaan. Luultavasti olenkin.


Ja lopuksi: vihdoinkin löysin bannerin, josta todella pidän.

Kaikki kummalliset vaatteet ja ne kummalliset aatteet

Olen pitänyt pientä hiljaiseloa hieman yli viikon. Ei vain ole mitään erityistä mistä kirjoittaa, tai ehkäpä pääni on yksinkertaisesti aivan tyhjä. En olisi halunnut loman loppuvan ikinä. Vielä milloinkaan eivät aamut ole tuntuneet yhtä vaikeilta - lannistavalta sekoitukselta herätyskellon itsepäisiä, yksitoikkoisia säveliä, päänsärkyä ja pohjatonta väsymystä. Saamattomuuteni vuoksi yöt kuluvat esseiden parissa: rypistyneitä konsepteja, himmeä hehkulamppu, välinpitämätön minuuttiviisari ja minä nuokkumassa pöydän ääressä. Mikäpä siinä. Toinen vaihtoehto on, etten pysty lainkaan nukkumaan, vaikka siihen olisikin tilaisuus. Saan unta vain ja ainoastaan rauhoittavien avulla. Yritän kuitenkin välttää niiden ottamista, sillä en halua tehdä tästä enää yhtään vaikeampaa.

Eräs anonyymi totesi, etten löydä elämästäni koskaan mitään positiivista. Ja tottahan se pitkälti on. Mutta osaan minäkin olla toisinaan onnellinen ja antaa arvoa niille asioille, jotka ovat omalla kohdallani hyvin. Harvemmin vain satun niistä kirjoittamaan. Minulla on hyvät vanhemmat, tämä kliseinen "katto pään päällä", kaksi suloista koiraa, muutamia ystäviä (joiden määrä on tosin kutistunut...) ja paljon muita seikkoja, joihin voi olla tyytyväinen. Mutta silti löydän elämästäni enemmän negatiivisia puolia, enkä syyttäisi siitä ainoastaan pessimististä luonnettani. Sairastelen yhtenään, olen sairastellut jo aivan pienestä asti. Kuten äitini sanoi, minua saa olla aina viemässä lääkäriin milloin minkäkin oireen vuoksi. Myös ulkonäkööni liittyy enemmän tai vähemmän ongelmia, joista suurin osa ei ole kuviteltuja. Minulla on todella ohuet hiukset, mikä rajoittaa elämääni monella eri tavalla. Mutta ei niistä nyt sen enempää; tästä tulisi pian yhtä valitusta, jota kukaan ei jaksaisi lukea.

Nopea vilkaisu kelloon muistutti ikävästi kolmesta englannin tehtävästä, joille en ole vielä uhrannut ajatustakaan. Totta puhuen olen menettänyt kaiken motivaationi, oli kyseessä sitten mikä tahansa aine. En tahtoisi nähdä minkäänlaista vaivaa edes uhkaavasti lähestyviä kirjoituksia varten. Sisäinen perfektionisti on kadonnut minusta kuin tuhka tuuleen. Enkä koe sitä erityisen hyväksi muutokseksi. Viime päivinä olen onnistunut vain yhdessä asiassa, joka sekin on kovin pieni. En ole ahminut, en kertaakaan. Ja sen ansiosta olen alkanut taas laihtua.

Vie minut takaisin betonikaupunkiin, jonka varjoihin kadottiin

Raitiovaunu menee kirskuen ohi.

Davi seisoo kadunkulmassa, 

katsoo Dullanin perään, näkee valkoisen käden.

Jos hän nyt juoksisi niin, että keuhkot repeäisivät,

hän ennättäisi seuraavalle pysäkille.

Hän näkee tuulen pieksemän kadun.

On kuin hän ei olisi lainkaan siinä missä on, 

vaan kaukana, tapahtumien ulkopuolella.

On hetkiä, jolloin kaikki pysähtyy.

On kuin hän näkisi itsensä, lapsen. 

Olen jälleen säheltänyt tämän ulkoasun parissa. Päätin ottaa takaisin käyttöön vanhan bannerini, mutta fontin kylläkin vaihdoin. Toivottavasti lopputulos näyttäisi edes hieman paremmalta.

Lopetin viimein järjettömän suklaan syömisen, jonka negatiiviset vaikutukset näkyvät jo kasvoissanikin. En ymmärrä, miten ihoni voi reagoida aina näin voimakkaasti. Mahtavaa. En ole oppinut edellisistä jouluista nähtävästi mitään. Vaa'lla en ole uskaltanut edes käydä, sillä tiedän painoni nousseen tähtitieteellisiin lukemiin. Koulukin alkaa taas kolmen päivän päästä, enkä ehdi enää paikkailla tekemiäni virheitä. Kalorit on pudotettava nopeasti mahdollisimman alas, vaikka ei se paljoa autakaan. Tänään olen selvinnyt kohtalaisen hyvin: neljä mandariinia ja lautasellinen Borsch-keittoa (jossa ei ollut lihaa). Huomenna korvaan mandariinit ananasmehulla. Jos totta puhutaan, minun pitäisi alkaa kiinnittää enemmän huomiota ruokavaliooni. Proteiinit ovat jääneet mystisesti pois, vaikka olenkin yrittänyt juuri niistä aina huolehtia. Odotan kauhulla verikokeiden tuloksia.

Tekstini alkaa kuulostaa jo niin kuivalta, että taidan säästää lukijoitani ja kirjautua ulos. Palailen vasta sitten, kun minulle on kerrottavaa jostain muustakin, kuin siitä iänikuisesta rypemisestäni itsesäälissä.

Enää en pääse pakoon, en edes kynänvartta pitkin

Mutta eikö juuri tuska 

saa meidät useinkin kaikkein selvimmin tietoisiksi minuudestamme?

On hirvittävää kun lapsena tajuaa, että on erillään koko maailmasta,

ettei kukaan eikä mikään toinen tunne kipua silloin

kun itse polttaa kielensä tai naarmuttaa polvensa,

että ihmisen kivut ja kolotukset ovat hänen omiaan.

Vielä hirvittävämpää on aikuistuessa tajuta, ettei kukaan,

vaikka olisi kuinka rakas, koskaan todella ymmärrä meitä.

Meidän oma minuutemme tekee meidät kaikkein onnettomimmiksi,

ja siksi me niin hartaasti haluamme 

kadottaa oman minuutemme, eikö niin? 

Aika kulkee aivan liian nopeasti: vuosi vaihtui jälleen, enkä minä tahdo pysyä enää perässä. Neljän päivän päästä lomakin on jo ohitse, vaikka joulujuhla tuntui olleen vasta hetki sitten. En ole saanut näistä viikoista juuri mitään irti. Univaikeudetkin ovat vain pahentuneet;  valvoin keskiviikon ja torstain yhtäjaksoisesti nukkumatta minuuttiakaan. Opamox ei ainakaan helpottanut jo valmiiksi tokkuraista oloani, mutta ilman sitä en olisi luultavasti kestänyt. Perjantaina heräsin vasta myöhään iltapäivällä, viimeyönä taas en nukkunut yhtään. Ei tästä mitään tule, olen menettänyt täysin kaiken järjestelmällisyyteni.

Vielä vähän aikaa sitten vannoin säilyttäväni blogini edellisen ulkoasun, mutta kuinkas taas kävikään. Tähän en ole kylläkään kovin tyytyväinen, sillä värit ovat mitäänsanomattoman laimeat, enkä ole aivan varma tuosta banneristakaan. Jos jollakulla sattuu olemaan joitakin hyviä ideoita, niin otan ne ilomielin vastaan. Itselläni kun ei tunnu olevan luovuutta enää nimeksikään.

Alunperin minun oli tarkoitus kirjoittaa jotain järkevämpääkin, mutta en enää jaksa muistaa mitä se mahtoi olla. Tuskin mitään erityisen kiinnostavaa, sillä näiden päivien aikana ei ole tapahtunut mitään uutta. Tyypillistä. Alkavalle vuodelle minulla ei ole juurikaan odotuksia (eikä lupauksia) - ainoa toiveeni ja tavoitteeni on, että onnistuisin vihdoinkin laihtumaan ne kirotut 10kg. Saa nähdä miten käy.