Minä ajattelen aika usein
sitä ilmettä hänen kasvoillaan.
Minä ajattelen monia asioita.
Ajattelen ensimmäistä kertaa jolloin
näin koivun, viimeistä kertaa jolloin näin Julianin,
ensimmäistä kreikan lausetta jonka opin.
Khalepa ta kala. Kaunis on vaikeaa.
Mielialani heittelevät sinne tänne, enkä minä enää ymmärrä itseäni. Sitäkään vähää mitä joskus ennen. Tällä hetkellä yritän kamppailla entistä voimakkaampaa ahdistusta vastaan, mikä saattaa johtua osaltaan toivottomista yrityksistäni päästä eroon rauhoittavista. Lopullisesti. Kirjoitusten jälkeen päätin, etten enää koskekaan korulippaassani piilossa oleviin valkoisiin pillereihin, joiden ansiosta maaliskuun ilma oli helpompaa hengittää.
Epäonnistuin. Seuraavana päivänä alkoivat päänsärky, huono olo, käsien vapina sekä pelottavan voimakkaat lihaskouristukset. Eihän minun tyhmään, pieneen päähäni ollut mahtunut ajatus, että elimistöni olisi ehtinyt jo tottua rauhoittaviin. Niin vain on mitä ilmeisimmin päässyt käymään. Kaipa minun on otettava rauhallisemmin ja vähennettävä milligrammoja päivä kerrallaan. Onhan kuitenkin pääasia, etten ole sentään koukussa huumeisiin. Enkä tule olemaankaan, mikäli se minusta on kiinni.
Olen ajatellut tavallista enemmän myös ruokaa, laihduttamista ja syömistä yli päätään. Vihaan peilikuvaani niin paljon, etten voi mitenkään hyväksyä tämänhetkistä painoani. Minun on pakko pudottaa muutama kilo, vähintään kuusi. Eihän se voi olla liikaa, eihän? Nämä ovat taas niitä päiviä, joiden aikana häilyn epävarmasti kahden ääripään välillä. Toisinaan jätän leivän kesken, toisinaan tyhjennän jääkaappia mitään näkemättä tai kuulematta. En ymmärrä, enkä jaksa ymmärtää.
Huomenna minun on lähdettävä äitini, tätini ja serkkujeni mukana mummin luokse viikonlopuksi. Toisaalta haluankin, toisaalta en. Minulla on heitä jokaista valtava ikävä, mutta poistuminen kodin muodostamasta "turvavyöhykkeestä" pelottaa aina yhtä paljon. Olisi helppoa piiloutua jatkuvasti suuriin paitoihin, noudattaa tai olla noudattamatta tarkkoja ruokasuunnitelmia ja tyytyä hiljaiseen puolielämään. Mutta haluanko minä sitä todella? Haluanko?
