Viime aikoina olen kuitenkin alkanut jossain määrin myös hävetä omaa epäsosiaalisuuttani. Muut lähtevät pitämään hauskaa, mutta minä vain sulkeudun kotiin neljän seinän sisälle. Toisaalta, tuskin kukaan minua juuri mukaan kaipaisikaan. Olen aina se hiljaisin, joka osallistuu keskusteluun useimmiten yksittäisillä sanoilla. "Niin", "joo", "kyllä kai". Siihen se sitten jääkin. Inhoan epävarmuuttani, en halua olla tällainen - jäädä vieraaksi sekä itselleni että muille.
Olen etääntynyt myös ystävistäni, minkä he taisivat huomata ennen minua. En ole kuitenkaan aivan varma, johtuuko se enemmän heidän suhtautumisestaan (tiedän olevani tylsä), vai siitä, että luonteeni on saattanut muuttua tämän sairauden (tai voiko sitä enää edes siksi kutsua?) takia. Eniten hävettää se, etten ole pitänyt juuri mitään yhteyttä serkkuuni, joka on ollut aina rakkain kaikista. Kuin oma sisko, mutta sitä en ole koskaan edes tainnut sanoa hänelle. Milloin minusta tuli tällainen vai olenko ollut alusta asti?
Mahdollisesta etääntymisestä huolimatta kaikki ystäväni ovat minulle edelleen äärettömän tärkeitä. Heistä kukaan tuskin lukee tätä blogia, mutta haluan silti sanoa:
I won't last a day without you.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti