Tässä on dinosaurus. Tässä on krokotiili, niin kuin silloinkin. Kun kelloissa viisarit liikkui hitaammin.

Noh, paasto ei onnistunut ehkä aivan niin kuin suunnittelin. Syömättömyyttä kesti vain yhden ainoan päivän, seuraavana jo sitten sorruinkin. Harmittaa hiukan; jos olisin yrittänyt vielä enemmän, olisin varmasti onnistunut. Huomenna lähden serkkujen kanssa käymään mummin luona ja toivon todella, että pystyisin vastustamaan kaikkia niitä suklaalevyjä ja jäätelöpakkauksia, joita siellä mitä luultavimmin taas odottaa. Maanantaina ja tiistaina kokeilen uudestaan paastoa, jos silloin sujuisi vaikka hieman paremmin.

Olen vasta nyt alkanut käsittää, että jo vuoden päästä minun pitäisi lähteä pois kotoa, muuttaa omilleni ja osata olla aikuinen. Mutta ei minusta ole siihen. Viime aikoina olen katsellut entistä enemmän kaikkia niitä piirrettyjä, joita minulle nauhoitettiin kun olin pieni. Muumeja, Vili Vilpereitä, Phileas Foggin seikkailuja, vanhoja Disneyn klassikkoja ja mitä nyt siitä valtavasta videokasasta vain ikinä löytyykään. Olen lukenut uudestaan myös monia satuja. Eniten pidän H.C Andersenin Pieni merenneito- sadusta, sillä se koskettaa minua erityisesti. Ruma ankanpoikanen on myös ihana. 

Miten voin pärjätä yksinäni, kun olen elänyt lapsesta lähtien omassa satumaailmassani, enkä ole ollut juurikaan kiinnostunut todellisuudesta- pikemminkin paennut sitä aina kun vain mahdollista. Häpeäkseni on kai myönnettävä, että en ymmärrä mitään esimerkiksi pankkiasioista tai politiikasta. Täysin hepreaa molemmat. Ja entä tämä sosiaalisten tilanteiden pelko? Mitä todennäköisemmin linnoittaudun neljän seinän sisään, jotta välttyisin ahdistavalta ihmispaljoudelta. Siellä sitten oltaisiin, minä ja pieni maailmani. 

Jos totta puhutaan, pelkään lähes kaikkea, mikä vain jollain tavalla liittyy tulevaisuuteen.