sunnuntai 26. heinäkuuta 2009
Sä lupasit, että me ei kuolla koskaan
Oikeastaan osasin odottaakin tätä. Nyt myös serkkuni on sairastunut syömishäiriöön. Tuntuu siltä, että tämä on minun syytäni, sillä pelleilyni ruoan kanssa ei ole ollut kovinkaan esimerkillistä. Hän oli jo paljon aikaisemmin puhunut laihduttamisesta ("kaikki olisi helpompaa, jos ei tarvitsisi syödä mitään"), mutta eilen huomasin muutoksen vielä selvemmin. Hän puhui laksatiiveista ja oksentamisesta (ravasi myös yhtenään vessassa), eikä syönyt juuri mitään. En tiedä, pitäisikö minun kertoa eipäilyistäni hänen äidilleen, joka on aivan liian sinisilmäinen. Ahdistaa. Miten tässä aina käy näin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kiitos siis, että vaivauduit kommentoimaan, vaikka olet muka huono siinä, mikä on muuten ihan hirveän suuri vale, koska kommenttisi sai minut hyvälle mielelle. (Yritän lopettaa noiden ylimonimutkaisten lauseiden kirjoittamisen.. :--) ) Minäkin taidan jäädä kurkkimaan tätä blogia!
VastaaPoistaKehottaisin muuten, että puhuisit ensin hienovaraisesti serkullesi tuosta asiasta. Itse en ainakaan pitäisi siitä, että joku puhuisi selkäni takana vanhempien kanssa ennen minua. Olen ollut ihan samassa tilanteessa kanssasi, joten tiedän miten kamala olo siitä voi tulla, mutta itsensä syyllistäminen on turhaa. Et sinä syömishäiriötäsi valinnut, se ei ole todellakaan oma vikasi enkä usko, että juuri sinun takiasi kukaan muukaan sairastuisi. Jos on "altis" syömishäiriölle, se puhkeaa oikeastaan mistä vaan. Tsemppiä!