Tämä on ainoa saavutettavissa oleva vapaus

Minä vaikutan itsekin hieman vieraalta 
näissä varhaisissa muistikuvissani: 

tarkkaavaiselta ja vastahankaiselta, oudon hiljaiselta. 

Koko ikäni ihmiset ovat pitäneet ujouttani umpimielisyytenä,  
hienosteluna, jonkinlaisena pahantuulisuutena. 

"Lakkaa näyttämästä noin ylimieliseltä!" isä saattoi huutaa minulle 
kun söin, katselin televisiota tai muuten puuhailin omiani. 

Mutta tästä kasvojeni rakenteesta 
(sitä se minusta itse asiassa on, 

suupielten taipumusta painua alaspäin, 
 ei sillä ole juuri mitään tekemistä mielialojeni kanssa) 

on ollut yhtä usein hyötyä kuin haittaa.

On taas se aika vuodesta, kun todellisuuspakoiluni on huipussaan. Jokainen hetki viikoista tunteihin toistaa itseään - taisin elää tämän päivän eilenkin. Minä vihaan näitä seiniä, koulun ahtaita käytäviä, pienen maailmani rajoja. Muiden asettamia velvollisuuksia, joiden edessä ei ole mahdollista valita. Elämä täällä on yksi suuri vitsi.

Kai minä olen aina ollut luonteeltani enemmän tai vähemmän eskapisti, paennut totuutta vaeltelemalla omissa maailmoissani. Tuntuu, että katosin jo lapsena niihin kiehtoviin satuihin, joita isäni luki minulle iltaisin.

Sen enempää arvelematta Liisa hyppäsi koloon Kanin perässä. 

Hän ei muistanut ajatella miten pääsisi niitylle takaisin.

Musiikinopettaja: "Tuo tyttö on aina niin ajatuksissaan."

Eräs asiakas kaupassa: "Tuolla tytöllä on harvinaisen tutkiva katse."

Naapuri: "Tuon tytön kanssa te olette vielä totisesti kusessa."

(Etenkin jälkimmäinen lausahdus saa hieman hymyilyttämään.)

En ole koskaan ollut erityisen innostunut osallistumaan ympärilläni tapahtuviin asioihin. Olen pikemminkin tarkkailija. Tutkin ihmisten kasvoja, eleitä, ilmeitä ja kokonaisuutta luultavasti enemmän, kuin he ehkä uskovatkaan. Hiljaisuudestani on ollut hyötyä ihmistuntemuksen kasvamisen kannalta, mutta onhan siinä tietysti huonotkin puolensa. Oikea minäni on jäänyt vieraaksi kaikille muille. Olen aivan liian vaikeasti lähestyttävä; pahimmassa tapauksessa en reagoi keskusteluyrityksiin juuri mitenkään. Ihmiset pitävät outona ja ehkä toisinaan tyhmänäkin - miksi tuo ei ikinä sano mitään? No, mitä muuta voi odottaa tytöltä, joka jutteli lapsena lähes yksinomaan pehmoleluilleen ja puhui itsestään kolmannessa persoonassa? Hyvä kysymys.

                                                           ***

Jälleen kerran joudun myöntämään, että tekstistäni puuttuu punainen lanka. Mutta ehkäpä se on ymmärrettävää. Kaikki on tällä hetkellä aivan liian sekavaa, en osaa tehdä päätöksiä suuntaan enkä toiseen. Totta puhuen en ole ollut koskaan elämäni aikana näin epävarma. 

Tätä menoa sorrun hakemaan vastauksia jo City.fi:n oraakkelilta.  
(Näin meidän kesken, taisin juuri äsken tehdä sen.)