Minun nimeni kuulostaa röyhkeältä kun lausut sen noin, vieraan aksentilla

-Kuka teitä pelkäisi? sanoi Liisa tyynesti. 

(Hän oli nyt kasvanut täyteen kokoonsa.)

-Kuka nyt pelkää pelkkää korttipakkaa!

Silloin koko pakka ryntäsi pystyyn ja lensi haitarina hänen silmilleen. 

Liisa huudahti säikähtyneenä ja vihoissaan 

ja koetti karkottaa kortteja käsiään huitomalla.

Ja juuri silloin hän löysi itsensä joen töyräältä, 

missä hän makasi pää sisarensa sylissä. 

Sisko pyyhki pois kellastuneita lehtiä,

joita oli varissut puista Liisan silmille.

-Sinä sitten nukuit kauan, hän sanoi. 

Näin viime yönä pitkästä aikaa painajaista, joka tuntui kaiken lisäksi aivan todelliselta. Lopussa sormeni katkaistiin molemmista käsistä, mihin sitten viimein heräsinkin. Tunsin unessa ja vielä valveillakin kovaa kipua, joka säteili ranteisiin asti. Itse asiassa sitä on kestänyt koko päivän. Mystistä.

Joku saattaisi tekaista tästä hienotkin analyysit, mutta itse en jaksa juuri vaivautua. Unella voi olla jokin yhteys siihen, että istuin eilen ensimmäistä kertaa pianon ääreen lähes vuoden tauon jälkeen. En ole uskaltanut aikaisemmin kohdata sitä, mitä olen menettänyt. En voi antaa itselleni koskaan anteeksi, että päätin lopettaa pianonsoiton ja heittää siten kymmenen vuoden työn aivan hukkaan. Minulla saattoi olla lahjoja, mutta ei riittävästi aikaa. Hienointa soittamisessa oli se erikoinen tunne, jonka saavuttaminen vaati ehdotonta keskittymistä. Kädet, koskettimet ja sävelet tuntuivat sulautuvan kaikki yhteen - joskus oli lähes mahdotonta erottaa niitä toisistaan.

Minä vihaan tätä päivää. Vihasin jo aamusta asti. Koulussa jalat olivat pettää yhtenään alta, pyörrytti ja oksetti. Sydänkin hakkasi tuhatta ja sataa, ja rintaa puristi melko voimakkaasti. Saattoi johtua siitä, että olin juonut ainoastaan kahvia...Ja sitäkin aivan liikaa.

Tunnen itseni nykyään niin lihavaksi (ja sitä myös olen), etten kehtaisi näyttäytyä ihmisten ilmoilla enää lainkaan. Äiti ehdotti, että voisimme alkaa yhdessä laihduttaa, kun kokeeni ovat ohitse. Tuo viimeistään pilasi jo ennestään masentavan päivän. Sehän oli selvä todistus siitä, että minä tosiaan olen lihonnut. Loistavaa. En kohta enää tiedä, mihin ihmeen säkkiin voisin pukeutua, jotta kukaan ei näkisi ällöttävää kehoani.

Painan aivan liikaa. 

Tilannetta ei paranna lainkaan se, etten saa tunteitani mitenkään järjestykseen. Kaikki on niin sekavaa (ja epätoivoista). Pitäisi kai olla järkevä ja unohtaa koko juttu. Olin  t y h m ä, kun annoin itseni olla hetkeäkään jotakin muuta, kuin kyyninen ja sarkastinen perusminäni.

Here comes the rain again
Raining in my head like a tragedy
Tearing me apart like a new emotion