Onko kirjallisuuden ulkopuolella olemassa mitään 'kohtalokasta vikaa', sellaista vaikuttavaa tummaa säröä, joka kulkee koko elämän halki? Ennen uskoin ettei ole. Nyt uskon että on. Ja uskon että minun vikani on tämä: sairas kaipaus kaikkeen maalaukselliseen hinnalla millä hyvänsä.
A moi. L'histoire d'une de mes folies. Itselleni.
Kertomus yhdestä hulluudestani.
Jos minun jotakin olisi pitänyt näiden vuosien varrella oppia, niin sen, ettei keittiössä saisi viipyä minuuttia kauempaa. Mutta kun en ole. Kahden kahvikupin jälkeen onnistuin ahtamaan itseeni sekä tummaa että vaaleaa leipää, italiansalaattia, kuivattuja hedelmiä, suklaata...jne. Apua. Olen parantumaton tunnesyöjä.Luultavasti on turha edes mainita, että laihdutus on tällä viikolla kaikkea muuta kuin onnistunut. En uskalla käydä vaa'alla enää lainkaan. Vihaan itseäni niin paljon, vihaanvihaanvihaan. Miksi minun on tehtävä kaikki niin mahdottoman vaikeaksi? Jos olisin ollut järkevä ja noudattanut alkuperäistä suunnitelmaani, painaisin nyt ainakin kymmenen kiloa vähemmän. Jos.
Kaiken lisäksi laiskuudellani ei näytä olevan enää mitään rajaa - taas matikan tehtävät laskematta. Tasalyhennys- ja annuiteettilainojen syvällistä pohdintaa. Ei kiitos. En jaksa myöskään suunnitella ja jäsennellä etukäteen huomista otsikkoainetta. Antaa olla, antaa kaiken olla.
Frankly my dear, I don't give a damn.
ps. Vaihdoin blogin tekstin kirjaisinta, ja nyt vanhoissa postauksissa teksti välillä pienenee/suurenee mystisesti. En jaksa tehdä asialle mitään. Anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti