30 sekunnin ikuisia totuuksia

Vilijonkka istui hetken palellen ja katseli puhelinta.

-Pian ikkunani muuttuvat mustiksi, hän ajatteli. 
Niiden eteen voisi ripustaa huovat. 

Peilit voisi kääntää seinään päin. Mutta hän ei tehnyt mitään, istui vain ja kuunteli tuulen ulvontaa savupiipussa. Se ulvoi kuin pieni hylätty eläin.

Talo vapisi aivan hiljaa, nyt tuuli puuskittain, kuului miten myrsky otti vauhtia ja tuli täyttä laukkaa yli meren. Kattotiili liukui alas ja iskeytyi kappaleiksi kalliota vasten. Vilijonkka vavahti ja nousi. 

Hän meni kiireesti makuuhuoneeseen. Mutta se oli liian avara, se ei tuntunut turvalliselta. 

Ruokakomero. Se oli kyllin pieni ja suojaisa. Vilijonkka otti peiton syliinsä, ryntäsi keittiön käytävän läpi, potkaisi ruokakomeron oven auki ja sulki huohottaen sen jäljestään. 

Tänne ei myrsky juuri kuulunut.

Eikä täällä ollut ikkunaa, vain pieni tuuletusaukko.

Hän haparoi pimeässä eteenpäin perunasäkin ohitse hillohyllyn alle ja kääriytyi peitteeseensä ihan seinää vasten.

Kerta kaikkiaan kamala päivä. Alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, ettei minusta ole enää mihinkään. Vaikka kuinka yrittäisin onnistua jossakin, niin aina tuntuu menevän pieleen. Yrittäminen on ensimmäinen askel epäonnistumiseen. Voisin jopa allekirjoittaa tuon väitteen.

Yo-kirjoitukset, kurssikokeet, äidinkielen aineet, laihduttaminen...mitä nyt ikinä mieleen tuleekaan - minä mokaan ne kaikki. Tekisi mieli jo luovuttaa.

Anteeksi tämä valitus, en nyt vain jaksa edes yrittää olla positiivisempi. Itseinho taas maksimissaan...

Lupaan kirjoittaa viikonlopulla jotakin järkevämpää.


Toivottavasti uusi ulkoasu ei ole sentään aivan karmea.

Vielä näin sivumennen; aloitan uudelleen Tiny Breakfast- blogin pitämisen. Syömiseen on saatava jokin kontrolli.