Totuus on tällä kertaa se, että en todellakaan tiedä, mitä minun tulisi jatkossa tehdä. Tarkoitan siis tätä epämääräistä horjumista laihduttamisen ja ahmimisen välimaastossa, syömistä ylipäätään. En ole noudattanut sitä suunnitelmaa, josta kirjoitin edellisissä merkinnöissäni. Päättäväisyyteni mureni jo tiistaina palatessani koulusta, vaikka viimeiseen asti yritinkin tyytyä vain hedelmiin ja vihanneksiin. Lopulta suutuin itseeni ja surkeaan tahdonvoimaani, mikä outoa kyllä johti siihen, että illalla huomasin syöneeni mm. ruisleipää, raejuustoa ja makaronilaatikkoa. Sen jälkeen viikko onkin jatkunut jokseenkin samaa rataa.
En haluaisi kuitenkaan kutsua tätä luovuttamiseksi. Minä luovutin jo yli kolme vuotta sitten, kun aloin tyhmyyksissäni laihduttaa. Ensimmäistä kertaa minulla on tunne, että voisin jopa yrittää parantua. Syöminen ei aiheuta enää samanlaista pahaa oloa kuin joskus ennen; ainoastaan silloin, jos todella ahmin. Pystyn ottamaan lautaselleni lämmintä ruokaa koulussa, mikä vielä viime vuonna tuntui uskomattoman vaikealta. Aikaisemmin kävin vaa'alla vähintään viisi kertaa päivässä, nyt en koe enää tarvetta siihen.
Jos pystyisin lopettamaan tämän jatkuvan poukkoilun kahden ääripään välillä, uskoisin voivani parantua. Toisaalta en ole - enkä tule olemaan - tyytyväinen kehooni, sillä ylimääräistä löytyy liiankin helposti sieltä sun täältä. Haluaisin edelleen pudottaa vähintään kymmenen kiloa, mutta näiden ristiriitaisten ajatusten takia se ei tule varmasti onnistumaan. Minä joko laihdutan tai heitän pyyhkeen lopullisesti kehään. Joko tai, ei siinä pitäisi olla välimuotoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti