Älä katso silmiin

Laihtumisesta en tiedä, mutta jotenkin taas päädyin tänne jatkamaan tätä pitkästyttävien tekstien sarjaa. Viime päivät ovat menneet vatsataudissa (ah, ihanaa), joten olen pääasiassa vain maannut sängyssä ja katsellut niitä iänikuisia piirrettyjä. Toivoin, että olisin siinä oksennellessa edes laihtunut hieman, mutta pikainen käynti vaa'alla teki selvää näistä turhista odotuksista. Painoni on kaikesta päätellen jämähtänyt pysyvästi. Jos luku olisi pienempi, tämä ei ehkä tuntuisikaan niin pahalta kuin nyt.

Väistämättä herää kysymys, että mitä ihmettä voin pitää päälläni koulussa? En ole ostanut uusia vaatteita, sillä ajattelin laihtuvani kesän loppuun mennessä ja voivani siten käyttää niitä kaapissani odottavia paitoja ja hameita, joita en ole vielä koskaan pitänyt. Laskin kaiken sen varaan, enkä jaksanut hankkia edes kesätöitä rahan saamiseksi. Mutta kuinkas taas kävikään? Tässä sitä ollaan, samoissa mitoissa kuin aina ennenkin. Kiitos hedonistisen ja itsekurittoman puoleni, saan jälleen myyrytä koulun käytävillä katse maahan luotuna ja yrittää tekeytyä näkymättömäksi. Minä olen aina saman näköinen, saman kokoinen, mikään ei muutu. Muiden elämä kulkee jatkuvasti eteenpäin, he seurustelevat, he ovat suosittuja ja kauniita. Minulla ei ole koskaan mitään oikeata elämää ollutkaan.

Minä olen aina se hiljainen, outo tyttö, joka viettää viikot yksin kotonaan. Se, joka ei ole läheskään yhtä kaunis ja tyylikäs kuin muut tytöt. Se, jolle ei puhuta, mutta josta kuitenkin puhutaan selän takana.