Pystytin pateettisuuden kulissit

"Kuolema on kauneuden äiti", Henry sanoi.

"Entä mitä kauneus on?"
"Kauhua."
"Hyvin sanottu", Julian sanoi. 
"Kauneus on harvoin pehmeätä tai lohdullista. Päinvastoin.
Aito kauneus on aina hätkähdyttävää."

Katsoin Camillaa, jonka kasvot kylpivät auringonvalossa, ja ajattelin sitä Iliaan kohtaa, jota niin rakastan, Pallas Athenea ja kauhistuttavien silmien loistetta.

"Ja jos kauneus on kauhua, mitä halu sitten on?" Julian sanoi.
"Me kuvittelemme, että meillä on paljon haluja, mutta itse asiassa meillä on vain yksi. Mikä se on?"
"Halu elää", Camilla sanoi.
"Elää ikuisesti", Bunny sanoi leuka käsissä.

Vesikattila alkoi viheltää.

Niinä harvoina kertoina, kun minulla olisi hieman ylimääräistä aikaa, en osaa tehdä muuta kuin maata sängyssä ja tuijottaa kattoon ajatellen liikaa tai ajattelematta mitään. Suunnittelen kaikki lomat ja vapaapäivät etukäteen (siivoa huone, ulkoile, katso ne ja ne elokuvat, lue kirjoja, piirrä, kirjoita...), mutta lopputulos on aina sama. En saa aikaiseksi mitään.

En osaa sanoa, milloin tämä mahdoton väsymys ja kyllästyminen tarkalleen alkoi. Opiskelujen eteen en jaksa tehdä enää paljoakaan; hyvä, jos edes vaivaudun puolihuolimattomasti hutaisemaan annetut läksyt. Ja nekin ovat aina väärin. Yrittäminen on ensimmäinen askel epäonnistumiseen.

Odotan päivä päivältä yhä enemmän sitä, että voisin viimeinkin muuttaa omaan asuntoon. Haluaisin herätä aamuisin suloiseen hiljaisuuteen ja kävellä keittiöön tietäen, ettei siellä ole ketään muuta. Ei ketään, joka pilaisi koko päivän sanomalla mielestään jotain ah-niin-fiksua, mutta tosiasiassa aivan käsittämättömän typerää. Voisin keittää rauhassa minttusuklaakahvini ilman turhia väittelyitä. Aamulla kun ei kommunikoida.

No niin; pitkästytän teitä taas joutavilla valituksillani. Näinkin viime yönä unta, että kymmenen lukijoistani oli päättänyt jättää tämän blogin seuraamisen. (Oli pakko tulla tarkistamaan, pitikö se paikkansa..) Onneksi ei sentään.

--Näitä elämän suuria ongelmia.