Miten paljon haluaisinkaan muuttaa jo omaan asuntoon. Kotona tulee väistämättä enemmän tai vähemmän hulluksi; äiti juo minun pikakahvini, minä juon äidin teet, mikään ei ole koskaan hyvin. Vähäisimmistäkin asioista syntyy nykyään riitaa. Lisäksi jääkaapista löytyy lähes aina jotain ylimääräistä, olohuoneen pöydällä lojuu pussillinen englanninlakuja (joita muuten en voi vastustaa) tai äiti on leipomassa milloin mitäkin sämpylöistä täytekakkuihin. Minä kaipaisin vain ananasta, omenoita, raejuustoa ja kahvia. Ei olisi jatkuvaa pelkoa epäonnistumisesta ja painonnoususta.
Kävin tänään pitkästä aikaa vaa'alla, mitä ei olisi todellakaan pitänyt tehdä. Minä olen lihonut. Aivan liian paljon. Toisaalta en jaksanut pahemmin järkyttyä näkemästäni lukemasta, mutta... en minä näissäkään mitoissa halua loppuelämääni viettää. En enää tiedä, kuinka minun pitäisi syödä tai olla syömättä. En haluaisi ihan vielä luovuttaakaan.
Minäkin haluan muuttaa, haluan oman paikan ja rauhan ja vapauden tulla ja mennä miten haluan. Haluan siivota kerran kuussa jos siltä tuntuu ja sitten innostua siihen hommaan kolmelta yöllä, haluan ottaa jääkaapista mitä vain tietäen että se on minun.
VastaaPoistaKaikkein vaikeinta on palata kotiin kun kerran on jo lähtenyt.
Oho, innostuinpas angstaamaan omia asioitani tässä kommenttiboksissasi, hupsis. Mutta pointti oli että tiedän tunteen.
Mullekkin toi on niin tuttua. Äiti on aina vääntämässä jotain pullia, tai raahaamassa karkkia kotiin. Ei jaksaisi taistella vastaan, mutta luovuttaminenkin on mahdotonta.
VastaaPoistaJaksamista <3