Vielä olen hengissä, en aio kuolla Pariisissa

Lumisunnuntait, ne ovat täynnä teräviä tummia varjoja,

jotka kohoavat talojen välistä.

Kaupunki on autio, ja kuolleet kulkevat siellä 

aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Silmiä heillä ei ole, 

he eivät näe muuta kuin pimeää.

Koko kaupunki levittäytyy kattoon.

Keskellä suljettua silmää Davi näkee pienen punaisen pisteen,

joka juoksee oikealta ulos. 

Davi pysäyttää sen, sitä ympäröi tummansininen rengas.

Se leijuu taivaanholvissa, tähti. Taivaanholvi!

Ehdin tuskin täyttää kahtakymmentä vuotta, jos sairastelen yhtenään tällä tavoin.

  

Eilinen päivä oli kamala.

Oikea sääreni on ollut jo viikon oudon kipeä ja hieman turvonnut, mutta eilen oireet alkoivat yllättäen pahentua. Jalkaan ilmestyi selvärajainen punainen alue, joka laajeni vähitellen. Koko polvitaive turposi, enkä pystynyt enää kunnolla kävelemään. En olisi halunnut lähteä terveyskeskukseen, päivystys oli kaukana, ja minä näytin aivan hirveältä. Äidin mielestä jalassani oli selvästi alkava ruusu, minkä vuoksi ei kannattaisi jäädä odottelemaan yön yli. Verenmyrkytyksen vaara ja mitä näitä nyt on. Isä soitti taksin, ennen kuin ehdin tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen. Viisitoista minuuttia aikaa saada itkusta turvonneet silmät jotenkin peittoon, vaihtaa vaatteet ja pakata tavaroita mukaan, jos joutuisin lähtemään suoraan keskussairaalaan. Sain tietenkin paniikkikohtauksen, hyperventiloin, itkin ja olin oksentaa.

Taksikuski katsoi surkeaa olemustani ja kysyi, että onko joku paha flunssa iskenyt. Minä en pystynyt puhumaan, isä istui vieressäni ja sanoi, että kyse on jostakin vakavammasta. Matkan aikana lämpöni alkoi nousta ja huono olo senkuin paheni. Tunsin itseni pikkulapseksi, minua pelotti ja olisin äkkiä halunnut nojata isän olkapäähän. Mutta hän keskittyi puhumaan kuskin kanssa politiikasta, sodista ja siitä, kuinka Suomi on nykyään täynnä somaleja. Minun päätäni alkoi särkeä.

Terveyskeskuksessa oli paikalla vain tumpelo sairaanhoitaja ja yrmeä keikkalääkäri, joka ei jaksanut paneutua koko tapaukseen. Hän katsoi vain nopeasti jalkaani, eikä sanonut juuri mitään. Minulta otettiin verikokeet ja varmuuden vuoksi sydänfilmi, sillä rintaani puristaa nykyään niin usein. Jalassani on todennäköisesti laskimotulehdus (tai alkava ruusu), mutta varmuutta ei vielä ole. Sain viikonlopuksi antibiootit ja huomenna joudun käymään uudelleen lääkärillä. Suvussani taitavat kulkea kaikki mahdolliset sairaudet (myös laskimoiden heikkous), joten en ihmettele enää mitään.

Näin jälkeenpäin minua hävettää eilinen käytökseni. Yritin hillitä itseni viimeiseen asti, mutta lopulta itkin vielä vieraidenkin nähden. Ei se ainoastaan pelosta johtunut. Sopersin säälittävästi, kuinka väsynyt olen, väsynyt jatkuviin sairauksiin, väsynyt tähän kaikkeen. Silmäni ovat nyt aivan turvoksissa, näen hädin tuskin edes sitä, mitä kirjoitan.

(Blogini ulkoasu vaihtui jälleen, mutta nyt viimeisen kerran. Tämä saakoon jäädä.)