Muutama valkoinen valhe ja lääkkeet moneen särkyyn

Paluu arkeen.

Nämä ovat taas niitä päiviä, jolloin kadotan itseni ankeisiin rutiineihin ja velvollisuuksiin. Selailen ahdistuneena kalenterin sivuja ja huomaan, etten ole saanut aikaiseksi mitään hyödyllistä. Käytän aikani epämääräiseen haahuiluun, todellisuuspakoiluun ja loputtomaan hermoilemiseen. Saatan istua tunnin matikan kirja sylissäni edes avaamatta koko teosta ja unohtaa, että minun oli tarkoitus laskeakin joitain tehtäviä. Kellossa viisarit vilistävät eteenpäin, mutta minä vain tuijotan tyhjyyteen kuin hypnoosissa. En osaa aloittaa mitään, en pysty keskittymään. Olen joutunut muuttamaan lukusuunnitelmaani kymmeniä kertoja, sillä kirjojen kertaaminen ei ole edistynyt kuin korkeintaan sivun päivässä. Ei tiedä kovin hyvää lähestyvien kirjoitusten kannalta. Lukeminen vaatii suuria ponnisteluja, eikä tekstistä jää päähäni ainuttakaan kohtaa. Väsyn myös todella nopeasti, mitä ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin. 

Masennusta, ahdistumista ja Opamoxia. Tiesinhän, etten jaksaisi tätä viimeistä ja tärkeintä vuotta lukiossa. Jotenkin onnistun aina nostamaan stressitasoni pilviä hipoviin korkeuksiin ja polttamaan itseni ennemmin tai myöhemmin loppuun. Viimeisenä keinona kuvittelen olevani eräänlainen robotti, jonka ainoa tehtävä on lukea ja hoitaa kaikki mahdolliset työt ajoissa valmiiksi. Muuta elämää ei ole. 

Mutta on tässä sentään eräs positiivinenkin puoli, sillä paino on päättänyt kääntyä vihdoinkin laskusuuntaan. Hitaasti mutta (toivottavasti edes tämän kerran) varmasti.