Kaipaan sitä syksyä, jolloin olin 15-vuotias. Oli tarkoitus muuttaa vain hieman elämäntapoja, parantaa kuntoa. Sokeri, pasta, perunat, rasva ja punainen liha jäivät pois yllättävän helposti, mutta kalorimäärä pysyi silti pitkälti normaalina. Vähitellen aloin jättää syömättä myös muita ruokia ja liikkua enemmän. Se tapahtui aivan itsestään, en luultavasti edes huomannut sitä. Painoni laski tasaisesti, mikä kannusti minua jatkamaan. En enää muista, milloin kalorit putosivat alle tuhannen, alle viidensadan. En oikeastaan muista niistä ajoista juuri mitään muutakaan kovin selvästi. Silti kaipaan niitä nykyään hyvin usein. Laihdutus ei ole ollut koskaan niin helppoa kuin silloin. Muut kerrat ovat olleet toivottomia, täysin tuloksettomia yrityksiä. Olinko silloin oikeasti sairas, ja nyt vain yritän olla jotain, mitä en enää ole? Psykologikäyntien jälkeen itsekurini tuntui katoavan tyystin. Onnistuivatko he kuitenkin aivopesemään minut, vaikka luulin itse olevani se ovelin - se, jonka valheet uskottiin mennen tullen.
Nyt kaikki on kääntynyt päälaelleen. Minä en osaa laihduttaa, mutta en myöskään syödä normaalisti. Minä ahmin.
En tunne enää itseäni; tämä ei ole minun ajatusmaailmani, tämä ei ole minun kehoni. En halua olla se, jonka näen joka aamu peilistä. En halua olla minä.
itselläni on aivan sama. Nuorempana paino laski ennen kuin huomasikaan, niin nykyään ahmin kaikkee mitä eteeni saan tai sen vasta kohta, olen syömättä. Näiden kahden jakson vaihtelu on äärimmäisen piinallista, koska ahmiessa painoa lisääntyy tai liikunnan vuoksi se pysyy samana ja kun tulee syömälakkovaihe niin paino ei putoa, koska sitä kestää päivän tai kaksi, joten paino jurraa koko ajan paikallansa, heittäien yhdestä kahteen kiloon, jonka vuoksi kaikki ajatukseni on kääntynyt päälaelleen.
VastaaPoista